Takana on viikko yksinoloa. Alku oli huumaavan ihanaa. Olen asunut kuitenkin melkein 10 vuotta omillani, ja suurimman osan tasta ajasta yksin. Kamppiksia on toki ollut muutama vuosien varrella, mutta yli kuukauden mittaisista yhteisasumuksista on niistakin jo vuosia, joten shokki Sydneyn kimppakamppaan, pitkaan hostellielamaan ja nyt yhteiseen parisankyyn on ollut iso. Ei pahalla tavalla, mutta iso kuitenkin.
Sisainen erakkoni nautti siis ensimmaisista paivista ypoyksin. Oli hiljaista, eika tarvinnut puhua mitaan, ei kommunikoida kenenkaan kanssa. Uusi tyo vei mehuja sen verran, etta en kylla iltaisin olisi mitaan jaksanutkaan, makasin raatona sohvalla ja tuijotin aivot off-asennossa Gleeta. Loysan viikonlopun jaljilta olen saanut kaivatun yliannostuksen yksinoloa, joten iloisena toivotan tiistaiaamun tervetulleeksi ja yksinaisyyden paattyneeksi.
Seuraavalle yksinoloviikolle voisi kehitella muutakin tekemista kuin duunia, taytyy hiljalleen alkaa rakentamaan sosiaalista elamaa nollasta. Ja etsia joku mukava punttisali, minne menna.
Viikon aikana ehdin shokeerata ihan uskomatonta maaraa ihmisia niinkin pohkolla asialla kuin pyorailylla. Kaikki ovat olleet joko kauhuissaan, otettuja tai muuten reagoineet hullusti tietoon siita, etta kuljen toihin joko parin kilometrin matkan pyoralla, tai kauemmas pyoralla ja junalla. Siis pyoralla? Poljet? Hulluko sa oot? Kauheeta liikuntaa! Tama viimeinen kommentti tietysti arviolta n. 120 kg painavan hoitsun suusta. Niin, kauheaa liikuntaa verrattuna siihen 10 km tyomatkaani Suomessa, jonka poljin. Taalla ei koko matkaa ole tehnyt viela mieli polkea, kun ei ole suihkuja kaytossa (enpa olisi uskonut, etta tulee ikava Meilahden VSS:n suihkuja!!!) ja nama +36 helteet pistavat vahan hikoiluttamaan... Syksya odotellessa. Syys/talvipyoraily-aikeeni ovat saaneet viela hullumpia reaktioita osakseen. On kuulemma liian kylma polkea.
Ei tama kylla mikaan pyorailijoiden paratiisi ole, aika vahan on pyorateita (enemman kuitenkin kuin esim. Sydneyssa) ja pyoratelineita ei ole juuri missaan tai mitaan lukkoonlaittamiseen sopivaa metallirakennetta, niita saa etsia aina ihan urakalla. Viimeksi koytin fillarin sairaalan paasisaankaynnin infotauluun kiinni. Junaan saa sentaan ottaa fillarin ilmaiseksi mukaan. Onneksi henkilokohtainen autokuskini saapuu kohta kotiin, ja samalla alkaa henkinen valmistautumiseni vaaranpuoleisen liikenteen haltuunottoon ratin takana. Jossain syrjakaduilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ihanaa kun kommentoit, kiitos!