sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Ensikosketus koirakilpailuihin

Meidän toko-seura järjesti tänään kisat, ja osana edullista jäsenmaksua on sitoutuminen vapaaehtoishommiin seuran hyväksi. Niinpä minä sain ensikosketuksen tokoon ja rally-O:hon jäätävässä Aussilan talvisäässä, ja mies ja Sisu kiertelivät kisa-aluetta ja ihastelivat muiden hienoa työskentelyä. Pentu sai paljon ihasteluita ja kyselyitä ja käyttäytyi suurimman osan ajasta kuulemma varsin mallikkaasti. Edelleen näytetään enemmän saksanpaimenkoiralta kuin lappalaiselta, varmaan tuo harmahtava sävy lisää noita sakukyselyitä. 


Minä toimin rally o-advanced-luokassa sihteerinä, ja siinä sai aika kivan näkökulman hyviin ja ei-niin-hyviin suorituksiin ja sai vielä sateensuojankin kaupan päälle. Mikäs siinä teltan alla värjötellessä ja kauhistellessa monen osallistujan ei-säänkestävää varustusta ajoittaisessa kaatosateessa.


Sisu oli kuin uitettu rotta kisojen lopussa, ja siinä aamun häsellyksessä oli irronnut taas yksi maitohammaskin. Nyt on edestä kaikki vaihtuneet ja takaa yksi poskihammas, hurjaa miten nopeasti aika on mennyt! Autossa takapenkillä makasi märkä raato, pää alaspäin penkiltä roikkuen ja nyt se lämmittelee kaasulämppärin edessä.. vaikea uskoa, että tämän prinssin elkein mukavuutta rakastavan otuksen pitäisi olla säänkestävä suomijuntti. Pihallakaan ei voi enää maata maassa, vaan herra on keksinyt möyhentää takapihan saniaisista kivan pikku viherpedin itselleen, siinä on hyvä sitten maata ja syödä luuta, kun ilkeät ihmiset ei päästä luun kanssa sisälle sotkemaan kokolattiamattoa...

Prinssille prinssin arvoiset lelut.. tai ainakin niiden pakkaukset :)
Oli hienoa nähdä, mihin kaikkeen treenaamalla pystyy ja miten hienon yhteyden koiraansa voi saada, kunhan vain jaksaa harjoitella. Meillä on pitkä tie kuljettavana, mutta ei tuolta ainakaan älyä puutu. Omistajan pitäisi vaan ensin ymmärtää, mitä halutaan ja miten. Onneksi tokoilut jatkuu taas ensi viikonloppuna ja viime kerralla väläyteltiin jo, josko siirryttäisiin kohta seuraavaan ryhmään.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Passin hinta

Aina ei ole halpaa olla ulkosuomalainen. Ei etenkään silloin, kun passi vanhenee ja asut eri puolella mannerta kuin Suomen suurlähetystö. Ylimääräinen vapaapäivä, lennot Perth-Canberra-Perth, passi $200.. kallista lystiä, vaikka sitä miten katselisi. Lisäksi Canberrassa ei ole suurlähetystöjen, sotamuseon ja parlamenttitalon lisäksi juuri mitään muuta. Ei juuri houkuta iskeä yli tonnia kiinni moiseen päiväreissuun ja viettää siitä 10 tuntia lentokoneessa!

Joten en iske. Passi on kuitenkin uusittava, siitä ei pääse mihinkään. Mä päätin kuitenkin hyötykäyttää miehen luottokortti-ja lentoyhtiöpisteet ja maksettavaa jäi loppuenlopuksi n. $100, jonka vielä justjust voi maksaa matkasta, mitä ei edes halua tehdä. Paitsi että.. sain nerokkaan idean tajuttuani Sydney-Canberra-junayhteyden ja maanantain vapaapäivän mukanaan tuomat edut.

Nyt on sähköpostissa menolento Perth-Sydney lauantai-aamuyölle, $35 maksanut junalippu Sydney-Canberra välille maanantai-aamuksi, matka-aika 4 tuntia ja Canberra-Perth iltalento maanantai-illaksi. Ja kiitos aikaeron, pääsen ihan ihmisten aikaan takaisin kotiin ja tiistaiksi töihin. Sydneyssä odottaa toivottavasti pari paikallista kaveria, ja kyllä siellä keksii tekemistä jokatapauksessa, vaikka yksin joutuisikin kiertelemään vanhoja kotinurkkia. Mies jää kotiin talonvahdiksi ja koiran seuralaiseksi. Vähän ehkä epäreilua poltella toisen vaivalla kerätyt bonuspisteet omiin reissuihin, mutta säästyypähän rahat. Tai no, säästö saattaa jäädä kyllä hieman kyseenalaiseksi sen jälkeen, kun kahden yön majoitukset, ruokailut ja muut menot on kuitattu!

Passi on siis uusittava henkilökohtaisesti, ja Australiassa (tai koko Oseaniassa) ainoa paikka siihen on Canberra. Todella ärsyttävää. Muilla pohjoismailla on ilmeisesti käytössään siirrettävä passilaite, jonka avulla passin uusinta onnistuu mm. äänestyspäivinä. Mutta ei tietenkään Suomella, joten meidät länsirannikon asukit asetetaan todella eriarvoiseen asemaan. Vanha työkaverini, suomen kansalainen hänkin, ei ole kyseisestä syystä uusinut passiaan vuosikymmeniin. Lentomatka Geraldton-Perth-Canberra-Perth-Geraldton on liian kallis ja työläs, kun aussipassin saa kävelemällä lähimpään postikonttoriin.

Nyt kun edessä odottaa kiva talvinen cityviikonloppu, en jaksa olla enää ihan niin käärmeissäni tästä epäkohdasta, vähän vaan :)

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Voihan pihvi!

Miehellä oli eilen illalla hieman yllättäen järjestynyt työhaastattelu, todella mieluisaan paikkaan. Haastispyyntö tuli todella pyytämättä ja no, yllättäen, mutta reippaasti se haastatteluja kammoava mies sinne kuitenkin meni. Viimeinen pyyntö mulle oli hoitaa illallinen. No tottakai hoidan, hyppää jo sinne autoon ja älä myöhästy ja lopeta se ohjeiden antaminen-litania kävi omassa mielessä, mutta käsky olikin että dress up ja tee varaus somewhere nice. Maanantai-iltana Perthissä ei ole kauheasti vaihtoehtoja iltakahdeksan fiinistelypaikaksi, joten toteutin molempien mielessä jo pitkään kyteneen idean.

Rockpool. 

Yleisesti olen todella vastaan näitä jenkkihenkisiä kasinokomplekseja ja niiden ketjurafloja, mutta japanilainen Nobu, ranskalainen Bistro Guillaume ja Rockpool ei kuulu tähän joukkoon, sillä ne vaan sattuu olemaan parhainta mahdollista lajeissaan. Kaikkiin on hankala saada pöytävarauksia loppuviikosta, mutta maanantai-iltana ei ollut ongelmia. Pakkohan tämä miehen pari kertaa vuodessa tapahtuva pukuun ja kravattiin sonnustautuminen on hyödyntää ja mennä jonnekin, missä on edes aavistus pukukoodista... Kasino on vielä sopivasti aika lähellä meitä, ja yhtä peli-iltaa lukuunottamatta (voitin $150 ensikertalaisen tuurilla black jackissa ja hedelmäpelikoneesta!) ei olla käyty siellä vuosiin.

Ja Rockpool oli kaiken odotuksen, hypetyksen ja loppulaskun arvoinen. Oh my gosh. Valehtelematta parasta pihviä, mitä olen ikinä syönyt. Rockpoolia on useasti kehuttu kaupungin parhaaksi pihviravintolaksi, joten uskaltauduin kokeilemaan parasta mahdollista raaka-ainetta, dry aged full blood wagyu, siitä sellanen 200 g medium rare sisäfile kiitos, kyytipojaksi sieniä ja bearnaisekastiketta. Lasiin tuhtia argentiinalaista Malbecia. Täydellistä.

Vähän kirpaisi hinnastoa katsellessa, mutta se fiilis unohtui aika nopeasti kun supermurea, pehmeä pihvi leikkanatui lautasella ja lähes suli suussa. Täydellistä. Eikä se alkupalaksi nautittu vasikan niskakaan muuten huonoa ollut. Sori äiti, Minna ja muut pihvimestarit. Tää oli vaan jostain toisesta ulottuvuudesta. Maistan silti mielelläni teidänkin pihvejä jatkossakin ;).

Crown Casino yllätti jälleen, siellä on muutakin kuin rikkaita aasialaisia uhkapelureita ja huonosti pukeutuvia, meluisia kaivosäijiä, joilla on liikaa rahaa ja liian vähän käytöstapoja. Ja se työhaastattelu, mistä henkisesti hengissä selviämistä siis juhlittiin, meni ilmeisesti ihan hyvin. Nyt eletään todella jännittäviä aikoja. Ehkä käydään testaamassa Nobu ja sen sushien täydellisyys, jos mies saa haluamansa paikan!

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Tuulinen Wellington

Saavuimme Uuden-Seelannin pääkaupunkiin, pieneen ja sievään Wellingtoniin iltapäivällä, ja ensimmäinen tehtävä oli luovia keskustan läpi varsin pikaisessa tahdissa, ilman karttaa. Navigaattori toimi, mutta oikutellen. Se ei ollut ilmeisesti kauhean tyytyväinen äkillisestä pohjoissaarelle siirtymisestä. Halusimme käydä tsekkaamassa Mt. Victorian näköalapaikan, ja se  nyt vaan oli järkevintä tehdä auton kanssa.


 Mulla oli kuitenkin kiire ihan jonnekin muualle, Weta Cavesiin Miramarin alueelle ihastelemaan Keski-Maa-tilpehööriä ja Wetan luomuksia. Aika oli varsin rajattu, sillä auton palautushetki läheni uhkaavasti, mutta uskomattomalla tuurilla ja mun kolmen vuoden takaisella Wellington-tuntemuksella selvittiin keskustan mutkista ja päästiin Miramariin. Ja yllättäen, kuskilla oli hieman epäuskoa matkassa, kun mä intin "käänny oikealle" ja GPS ulvoi "käänny vasemmalle" tai "tee u-käännös". Ja mä olin oikeassa! Ha!




Haahuiltiin ensimmäisenä iltana ympäriinsä Cuba Streetin lähimaisemissa ja skipattiin illallinen kokonaan.  Aloitettiin sitten suoraan jälkkäristä uskomattomassa Strawberry Fate-mestassa Kent Terracella. Pelkkiä jälkiruokia koko paikka. Sokerihumala ja mahakipuhan siitä seurasi, mutta melkein oli jopa sen arvoista.

Cuba Streetin erikoinen taideteos


Aamulla oli ihana herätä sängystä, siinä vasta tajusi miten jumissa selkä olikaan kahden viikon autossa nukkumisen jälkeen. Vielä ihanampaa oli tassutella paljain jaloin vessaan, eikä lähteä vaeltamaan kylmään ulkoilmaan leirintäalueen vessoja etsimään! Aamupala oli mahtava, nautittiin Batman-tunnelmasta ja ruoasta Gotham Cafe-kahvilassa, ja sain vihdoin koko reissun ajan haaveileman breakfast burritoni! Käytännössä siis munakasrullaan tehty texmex-annos.


Burriton voimalla jaksoi kiertää koko päivän Te Papa-kansallismuseota ja sen eri näyttelyitä. Kiertävänä näyttelynä oli hyvä atsteekki-näyttely, ja maksettiin sinne sisäänpääsy. Muuten koko iso museoon on ilmainen sisäänpääsy, ja Te Papaan todellakin kannattaa varata aikaa! Siellä on todella kattavat näyttelyt sekä luonnonhistoriasta ja mm. Uuden-Seelannin vulkaanisesta maaperästä, että  Uuden-Seelannin historiasta. Maorien ja eurooppalaisten historiaa esitellään molempia, ja monissa jutuissa on Heureka-henkinen ote, saa kokeilla ja tehdä itse.

Wellingtonin perjantaiset yömarkkinat olivat vähän pettymys, Cuba Streetin viereisillä pikkukujilla oli pari kojua ja etnistä ruokakioskia, katutaiteilijoita ja epämääräinen bändi, mutta ihan hyvät alkupalat sieltä sai kasattua. Niiden avulla jaksoi kävellä keskustan toiselle reunalle  hurjat 10 minuuttia Tory Streetille japanilaiseen Kazu-ravintolaan. Ahhhhh, sushi heaven...

Epämääräisen näköinen, mutta täydellisen makuinen Volcano


Drinkit nautittiin the Library-nimisessä baarissa, ihan mielettömiä taideteoksia ja makunautintoja! Lemon Marengue Martinin kohdalla en ollut enää varma, juonko kirpeänmakeaa, ihanaa drinkkiä vai lusikoinko alkoholipitoista, kosteaa marenkia suuhuni. Miehen Toblerone oli taas juuri sitä, mitä nimi lupasi, nestemäinen Toblerone. Palvelu oli kalliille drinkkibaarille sopivaa, jazzbändi soitti taustalla ja koko mesta oli sisustettu tyylikkääksi vanhaksi kirjastoksi. Suosittelemme! Paikka löytyy Courtenay Placen varrelta.


Aamulla ehdittiin vielä kiertää käsityöhenkinen Underground Market ja shoppailla hieman, ennenkuin oli aika suunnata lentokentälle. Wetan kädenjälki näkyy myös Wellingtonin kentällä...



Wellington oli kuin mini-Melbourne. Mukavan helppo turistille, sopivan hippi ja urbaani olematta kuitenkaan millään tapaa yliyrittävä tai tekotaiteellinen. Hyvää ruokaa, ihania pieniä rafloja ja kahviloita. Helpot yhteydet, siisti ja mielenkiintoinen. Sää oli aivan yhtä vaihteleva kuin Melbournessakin, ja tuulta piisasi. Mä tyydytin kaikki sisemmän nörttini LOTR-tarpeet viime kerralla, joten ei ollut tarvetta raahata miestä millekään Keski-Maan kuvauspaikka-ekskursioille, ja oli kiva vaan vaeltaa vailla sen suurempaa päämäärää tai ohjelmaa.

Weta tripod at Courtenay Place, takana Embassy Theatre

 

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Koirakulttuurieroista

Vietettyämme eilen miehen ja koiran kanssa ihanan sunnuntaibrunssin yhdessä lempikahviloistani, Mosman Parkin Vansissä aloin pohdiskelemaan Suomen ja Australian koirakulttuurien eroavaisuuksia, sillä niitä kyllä riittää. Meidän ei-enää-niin-pieni, 16-viikkoinen pentu oli täydellisen tervetullut terassille kanssamme ja istuskeli pöydän vieressä ruokailun ajan. Ennen ruokailua pentu takasi nopeinta mahdollista palvelua, kun joku henkilökunnasta oli koko ajan rapsuttelemassa sitä. Sama ilmiö on ollut havaittavissa muissakin kahviloissa. Ulkona on erikseen juomakipot nelijalkaisille ystäville ja koirat ovat lämpimästi tervetulleita asiakkaita.

En ehtinyt kauaa olla Suomessa koiranomistajana, mutta hetken kuitenkin. Ei siellä menty koiran kanssa brunssille, tai terassille muutenkaan. Kai siinä on tiukemmat hygieniasäännökset tai muut syynä, mutta en osaisi kuvitella Suomessa marssivani kahville koiran kanssa, ellei kyseessä olisi joku laukkuun mahtuva pikkurotta.

Uitettu jokirotta. Kahluureissu joessa oli palkinto kauniista käytöksestä brunssilla :)
Koirien rekisteröinti kunnan virastossa on täällä pakollista, maksu riippuu onko koira steriloitu vai ei ja jos sen rekisteröi ensin steriloimattomana, saa rahoista osan takaisin kun vie leikkauksen jälkeen eläinlääkärintodistuksen kunnanvirastoon. Vain erityisluvalla saa olla enemmän kuin kaksi aikuista koiraa. Osa roduista (lähinnä tappelukoiriksi luettavat dogo argentinot, presa canariot, pitbullit jne) ovat restricted dogs-listalla. Niiden omistajuuteen liittyy rajoitteita, ne on mm. pakkosteriloitava ja niitä ei saa pitää julkisilla paikoilla ilman kuonokoppaa ja varoittavaa, paksua punakeltaista kaulapantaa. Dangerous dogs-listalle taas voi joutua kuka vaan koira, joka on hyökännyt ihmisen päälle vahingoittaen tätä, tai useasti yrittänyt hyökätä päälle, vaikkei vahinkoa olisi vielä sattunut, ja näihin pätee sitten samat rajoitukset kuin restricted dogs-listalla olijoihin. 

Listojen olemassaolo tuli mulle ihan täytenä yllätyksenä pentukoulussa, mutta olen tosi tyytyväinen, että osavaltio suhtautuu asiaan vakavasti. Koiratappelut, päällekäyvät tappelukoirat ja huonossa omistajan kontrollissa olevat muut rodut eivät ole leikin asia tai parane itsestään. Vastuuttomia koiranomistajia riittää aina, mutta ehkä näiden listojen olemassaolo tuo pientä julkista painetta ko. rotujen omistajille pitää koirat turvallisina ympäristölleen.


Meilläkin eläinlääkäri alkoi jo pentutarkastuksessa kyselemään, koskas varattaisi aika pallien poistoon ja saatiin todella pitkä luento, kun kehdattiin sanoa, ettei ainakaan vuoteen, kiitos. Täällä lähestulkoon kaikki koirat steriloidaan ja mieluiten heti kuuden kuukauden iässä. Me riskeeraamme nyt ison kasan käytösongelmia, aggressiivisuutta, kivessyöpää ja ties mitä muuta, kun haluamme odottaa vähintään vuotiaaksi. Huhhuuhhh.. eihän se poikaraukka osaa vielä edes nostaa koipea, ja lekuri haluisi jo poikkasta hormonien tuoton?


Suomalaisen kerrostaloasukki-kaupunkikoiranomistajuuden ja aussilaisen rentouden ja oman pihan suomien vapauksien ero on valtava, ja on ihana nähdä kuinka pentu nauttii vapaana juoksentelusta ja riehumisesta omalla pihalla. Koirapuistossa sen kanssa on toistaiseksi oltu todella varovasti, täällä ne kun eivät ole mitään aidattuja hiekkakenttiä, vaan julkisia puistikkoja ja samalla nurmikolla on dog excercise area ja lasten fudispeli... pidä siinä sitten pieni pentu hallinnassa, joka muutenkin hukkaa korvansa ja kuulokykynsä pienestäkin häiriöstä.

Terveyden puolesta saatiin pentuaikoina ennen rokotesuojaa tiukat ohjeet pysyä poissa tietyiltä Perthin eteläpuolen alueilta, missä rokotekattavuus parvovirusta kohtaan on huono. Koirakoulua ja toko-kerhoa valitessa oli kaksi vaihtoehtoa, ja pakko myöntää ennakkoluuloisuuteni näitä köyhempiä alueita kohtaan, sen verran ankeaa koiranpitoa ja ongelmakoiria siellä on välillä kohdannut, vaikkei me edes usein siellä liikuta.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Viimeiset hetket etelässä

Kaikourasta suuntasimme siis yöksi eteläsaaren pohjoisosiin, suunnitelmana oli yöpyä jossain kohtuulähellä Pictonia, mistä lautta lähtisi aikaisin seuraavana päivänä. Toinen Interislanderin lautoista oli ajanut karille pari kuukautta aiemmin, alle viikko sen jälkeen kun olin jossain järjestelypuuskassa ostanut meille liput ja autopaikan ennakkoon. Hyvä niin, sillä sen jälkeen autopaikkojen varaus sulkeutui, korvaavan lautan etsintä kesti ikuisuuksia ja puolet lauttavuoroista peruttiin. Tilanne normalisoitui vihdoin lähellä meidän reissua, mutta oli kiva fiilis tietää, että meillä on jokatapauksessa liput ja saadaan vuokra-auto palautettua ajoissa.

Matkalta löytyi taas muutama Keski-Maa-kuvauskohde, tälläkertaa Hobitti-leffasta tuttu joki, missä kuvattiin sen naurettavan ylilyödyksi vedetty tynnyrit joessa-takaaajo. Perilous Bridge on paikan nimi, jos siellä haluaa käydä. Kauniit maisemat, ja ilmeisen uimakelpoista vettä, sillä bongattiin useampikin seurue polskuttelemasta vedestä.



Pictonin läheltä ei kuitenkaan löytynyt mitään kivaa majapaikkaa, ja koska ei ollut vielä myöhä, päätimme lähteä ajelemaan Queen Charlotte Drivea pitkin ja etsimään sen varrelta kivaa yöpymispaikkaa. Taas yksi upea scenic route ja viimeiset tiukat käännökset ja vuoristotiet!


Jollain paikallisella oli myös välähtänyt alueen postilaatikkoja suunnitellessa, yhtäkkiä tien molemmin puolin oli mitä mielikuvituksekkaimpia postilaatikoita, ja niistähän oli pakko saada kuva ihan jokaisesta. Ajeltiin siis tienpätkää ees taas ja kuvailtiin paloautoja, veneitä ja muita postilaatikoita...








Olisi hauska tietää, onko nää postilaatikot jonkun kilpailun tulosta, vai mistä ihmeestä moinen idea on lähtöisin...?

Aussie Bay-lahden näköalapaikalta löytyi tottakai hämähäkki poseeraamasta kyltin vierestä!


Oh, so cheesy!
Löydettiin todella kiva leirintäalue matkan varrelta, Department of Conservationin ylläpitämä paikka, Momorangi, $15 per naama. Aivan rannassa, siistihköt suihkutilat ja kauniit maisemat. Ihana viimeinen ilta, viiniä ja retkiruokaa. Haikein mielin kasattiin Jucy nukkumakuntoon viimeistä kertaa ja pakkailtiin kamoja kasaan niin, että ne olisi helppo Wellingtonissa raahata hotellille.

Vielä viimeinen postilaatikko...

ei pahat maisemat vikalle yölle!



Keittiö valmiina!


Aamulla oli edessä lyhyt ajomatka Pictoniin lautalle, parin hieman isomman laivan bongailua, herkullinen aamupala hollantilaisen Bakkerjii- leipomon terassilla ja odottelun jälkeen kolmen tunnin lauttamatka Wellingtoniin.




Voyager of the Seas ahtaissa vuonoissa ja lahdelmissa navigoimassa
Eteläsaari oli upea kokemus, ja haluan sinne pian uudelleen! Paljon jäi vielä nähtävää ja koettavaa, ensi kerralla olisi huisia tehdä joku useamman yön yli kestävä vaellus ja viettää enemmän aikaa samassa paikassa, road trippailun sijaan.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Delfiinionnea Kaikourassa

Viimeinen päivä eteläsaarella Uudessa-Seelannissa, ja ohjelmassa oli pitkään odotettu delfiiniuinti Dolphin Encounterin järjestämänä. Mä olin saman firman järkkäämällä delfiiniuinnilla mukana jo edellisellä Uuden-Seelannin reissullani, mutta miehelle tämä oli eka kerta. J ei ollut alunperin kauhean innoissaan koko delfiinijutusta ja tuumaili, että näkeehän niitä kotonakin joessa koko ajan. Mä intin, että on ihan eri asia ihailla pullonokkadelfiinejä työmatkalla liejuisen Swanjoen rannassa, kuin uida (tai snorklata) dusky dolphinsien (suomeksi kai musta delfiini?) kanssa meressä. Ja onneksi intin, koska tuo parin tunnin uintikokemus nousi molempien reissu top3-listalle välittömästi.

Delfiinintäyteinen meri
Kaikoura on yksi parhaimpia paikkoja maailmassa uida delfiinien kanssa, sillä  lähellä rantaa olevasta merenalaisesta haudasta ja kylmästä eteläisestä ja lämpimästä pohjoisesta merivirtauksesta johtuen ruokaa on saatavilla paljon ja rannikko on suojaisaa, joten delfiinit viihtyvät alueella isoina laumoina ympäri vuoden. Kylmähän siellä on, mutta onneksi tarjolla oli märkäpuku huppuineen lämmittämään ja kuumaa kaakaota uinnin jälkeen!

 
Mikä tärkeintä, Dolphin Encounter järjestää uintireissut delfiinien ehdoilla. Lähtöjä on rajattu määrä, niissä on rajattu määrä osallistujia ja pudotuksia veteen delfiinien sekaan. Vene pudottaa snorklaajat lähelle laumaa, mutta on ihan itsestä kiinni, kuinka mielenkiintoiseksi onnistuu itsensä vedessä tekemään ja siten viihdyttämään delfiineitä. Me olemme siellä heidän ilonaan, ei toistepäin. Kun delfiinejä ei enää kiinnosta, he jatkavat matkaa ja turistit poimitaan taas veneen kyytiin odottelemaan uutta pudotusta veteen. 




 Ohjeeksi annettiin pitää hassua ääntä tai laulaa, uida ympyrää lähelle tulevan delfiinin kanssa tai sukellella pystyssä. Mä en laula, en osaa sukeltaa snorkkelin kanssa tai ui hirveän kovaa, mutta siellä sitä räpiköitiin ympyrää ihme yninän ja hoilotuksen saattelemana. Ja se toimi. Parhaimmillaan vieressä ui useita ihania, uljaita delfiinejä, jotka suoriutuivat omista ympyräuinneistaan huomattavasti meikäläistä nopeammin! 



Me oltiin osittain tätä uintireissua silmällä pitäen hankittu vedenkestävä kamera, mutta veden alla se oli ihan turhake. Vesi oli melko sameaa uintipäivänämme, ja delfiinit niin nopealiikkeisiä, ettei parhaimmissakaan otoksissa ollut kuin puoli päätä. Lähinnä keskityimme siis nauttimiseen ja kuvailut hoidettiin sitten veden pinnan yläpuolella.

Vedenalaisten otosten parhaimmistoa.. jepjep.
Kolmen uintikerran jälkeen vaihdettiin märkäpuvut kuiviin vaatteisiin ja siirryttiin veneen kannelle kuvaamaan delfiinien tarjoamaa hyppyshowta. Ihan mieletöntä katseltavaa!






Haikein mielin hyvästeltiin delfiinit, nautittiin herkullinen pubilounas hyvistä maisemista ja kalaruoasta nauttien ja suunnattiin sitten takaisin pohjoista kohti. Lisää hylkeitä!

Reissun suosikkijuomat :)




 Mies sai taas raahata meikäläisen melkein ponnarista kiskoen takaisin autoon ja kohti Pictonia ja siitä hieman eteenpäin, ei noita lutusia olisi millään malttanut jättää!

 
Poikaset uimakoulussa lasten altaassa




Kohta rysähtää...




Ehkä syytä poikkasta tämä kuvayliannostus tähän ja hehkuttaa Queen Charlotte Drivea ja muuta erikseen...