Delfiinionnea Kaikourassa

Viimeinen päivä eteläsaarella Uudessa-Seelannissa, ja ohjelmassa oli pitkään odotettu delfiiniuinti Dolphin Encounterin järjestämänä. Mä olin saman firman järkkäämällä delfiiniuinnilla mukana jo edellisellä Uuden-Seelannin reissullani, mutta miehelle tämä oli eka kerta. J ei ollut alunperin kauhean innoissaan koko delfiinijutusta ja tuumaili, että näkeehän niitä kotonakin joessa koko ajan. Mä intin, että on ihan eri asia ihailla pullonokkadelfiinejä työmatkalla liejuisen Swanjoen rannassa, kuin uida (tai snorklata) dusky dolphinsien (suomeksi kai musta delfiini?) kanssa meressä. Ja onneksi intin, koska tuo parin tunnin uintikokemus nousi molempien reissu top3-listalle välittömästi.

Delfiinintäyteinen meri

Kaikoura on yksi parhaimpia paikkoja maailmassa uida delfiinien kanssa, sillä  lähellä rantaa olevasta merenalaisesta haudasta ja kylmästä eteläisestä ja lämpimästä pohjoisesta merivirtauksesta johtuen ruokaa on saatavilla paljon ja rannikko on suojaisaa, joten delfiinit viihtyvät alueella isoina laumoina ympäri vuoden. Kylmähän siellä on, mutta onneksi tarjolla oli märkäpuku huppuineen lämmittämään ja kuumaa kaakaota uinnin jälkeen!

 

Mikä tärkeintä, Dolphin Encounter järjestää uintireissut delfiinien ehdoilla. Lähtöjä on rajattu määrä, niissä on rajattu määrä osallistujia ja pudotuksia veteen delfiinien sekaan. Vene pudottaa snorklaajat lähelle laumaa, mutta on ihan itsestä kiinni, kuinka mielenkiintoiseksi onnistuu itsensä vedessä tekemään ja siten viihdyttämään delfiineitä. Me olemme siellä heidän ilonaan, ei toistepäin. Kun delfiinejä ei enää kiinnosta, he jatkavat matkaa ja turistit poimitaan taas veneen kyytiin odottelemaan uutta pudotusta veteen. 

 Ohjeeksi annettiin pitää hassua ääntä tai laulaa, uida ympyrää lähelle tulevan delfiinin kanssa tai sukellella pystyssä. Mä en laula, en osaa sukeltaa snorkkelin kanssa tai ui hirveän kovaa, mutta siellä sitä räpiköitiin ympyrää ihme yninän ja hoilotuksen saattelemana. Ja se toimi. Parhaimmillaan vieressä ui useita ihania, uljaita delfiinejä, jotka suoriutuivat omista ympyräuinneistaan huomattavasti meikäläistä nopeammin! 

Me oltiin osittain tätä uintireissua silmällä pitäen hankittu vedenkestävä kamera, mutta veden alla se oli ihan turhake. Vesi oli melko sameaa uintipäivänämme, ja delfiinit niin nopealiikkeisiä, ettei parhaimmissakaan otoksissa ollut kuin puoli päätä. Lähinnä keskityimme siis nauttimiseen ja kuvailut hoidettiin sitten veden pinnan yläpuolella.

Vedenalaisten otosten parhaimmistoa.. jepjep.

Kolmen uintikerran jälkeen vaihdettiin märkäpuvut kuiviin vaatteisiin ja siirryttiin veneen kannelle kuvaamaan delfiinien tarjoamaa hyppyshowta. Ihan mieletöntä katseltavaa!

Haikein mielin hyvästeltiin delfiinit, nautittiin herkullinen pubilounas hyvistä maisemista ja kalaruoasta nauttien ja suunnattiin sitten takaisin pohjoista kohti. Lisää hylkeitä!

Reissun suosikkijuomat :)

 Mies sai taas raahata meikäläisen melkein ponnarista kiskoen takaisin autoon ja kohti Pictonia ja siitä hieman eteenpäin, ei noita lutusia olisi millään malttanut jättää!

 

Poikaset uimakoulussa lasten altaassa

Kohta rysähtää...

Ehkä syytä poikkasta tämä kuvayliannostus tähän ja hehkuttaa Queen Charlotte Drivea ja muuta erikseen...

Kohti eteläistä Uutta-Seelantia

Aika jatkaa taas meidän matkakertomusta Uudesta-Seelannista... Tätä vauhtia en saa edellistä reissua alta pois blogattua, enennkuin pitää jo lähteä seuraavalle matkalle ja voi hehkuttaa Singaporea! Taas näitä first world problems.. Queenstownin adrenaliiniryöpytyksen jälkeen suuntasimme Jucyn nokan kohti Te Anauta, joka oli valittu lepopaikaksi ennen yön yli kestävää reissua Milford Soundsiin. Te Anau-Milford Sound-tie on mutkainen, kapea ja vaarallinen, mutta samalla uskomattoman kaunis ja parhaimmillaan aikaisin aamusta, ennenkuin Queenstownista tulevat kymmenet turistibussit tukkivat sen päiväretkeläisillään. Päätimme siis pitää rauhallisen ajopäivän Te Anauhun, levätä ja rentoutua ja suunnata sitten ajoissa tienpäälle. Tarkoitus oli myös pysähtyä Deer Park Heightsin puistossa Queenstownin ulkopuolella ihailemassa LOTR-filmien maisemia, mutta Ian Brodien lähes kymmenen vuotta vanha kirja johdatti taas hukkaan. Alue on ollut suljettuna jo vuosia.

King of the hill

Aamupäivä kului aurinkoisissa maisemissa ajellen Highway 6:n vuoristokiemuroita Lake Wakatipun kimaltaessa suoraan alapuolella. Maisemat oli uskomattoman kauniit, ja pysähtelimme todella tiuhaan kaikille mahdollisille levennyksille ja pysähdyspaikoille.

Retkilounasta nautittiin allanäkyvissä maisemissa ja sitten oli vuorossa kuskin vaihto, iiks. Mies nukahti alle vartissa, ja sitten ei auttanut kuin ihan itte selvitä rekoista, matkailuautoista ja muista riesoista tien päällä. Teki kyllä itsetunnolle tosi hyvää ajella pari tuntia vieraissa maisemissa, vieraalla autolla ja pärjätä hyvin.

Kingstonin kylän retkeilyalue Lake Wakatipun eteläkärjessä

Ajeltiin kohti Lake Manapouria, maisemat vaihtuivat pelloiksi valtatie 94:n varrella ja tien viereen ilmestyi enemmän ja enemmän liftaajia. Meillä oli auto kuitenkin aika täynnä, joten jouduttiin ajelemaan kylmästi ohi. Mä halusin lyhyen kierroksen Lake Manapourin maisemissa, mainosten mukaan tiedossa olisi hiljainen, rauhallinen ja kaunis järvialue. Toki joo, jos paikalla ei olisi ollut koululaisryhmä moottoriveneellä ja renkaalla hurjastelemassa. Käveltiin siis nopea kierros rannassa ja jatkettiin Te Anauhun, sillä meiltä puuttui vielä majapaikka, J tuumasi että on flunssainen olo ja halusi lepäämään eikä meillä ollut muitakaan suunnitelmia Manapourin lyhyttä pysähdystä varten. Jos aikaa olisi ollut, niin tuolla olisi ollut ihanaa fillaroida maastossa!

Lake Manapouri

Kaunista, mutta hyytävän kylmää. Ei todella tehnyt mieli lähteä uintireissulle

Te Anausta valittiin camping-appsin arvosteluiden ja mestan sijainnin perusteella loistavalta vaikuttanut Lakeview Holiday Park, $15 per naama sähköttömästä paikasta. Paikka oli todella siisti, tilava, leirintäpaikkana oli kunnon nurmikkoa eikä mitään kuivaa hiekkaa tai sepeliä ja vieraita ei tungettu ihan vieriviereen. Pestiin koneelliset pyykkiä, huilattiin ja nautittiin aurinkoisesta iltapäivästä. Leirintäalue on 10 minuutin kävelyn päässä kylästä, vierestä alkaa kävelypolut Lake Te Anaun ympäri ja kaikkialla on rauhallista. Suosittelemme lämpimästi.

Leirintäalue todella oli nimensä mukaan lakeview

Lähdettiin vielä pienelle iltakävelylle kylästä poispäin. Maastopolku johdatti meidät alueen bird sanctuaryyn, missä sai ilmaiseksi ihastella pelastettuja lintuja, lähinnä eri papukaijoja ja Uuden-Seelannin varsin haavoittuvaisia, lentokyvyttömiä paikallisia lintuja.

Lake Te Anau ja sorsat

Kakariki, eli red-crowned parakeet

Kokkailtiin illalliseksi tuttu salaatti ja pihvi-kombinaatio, sekä tietty punaviiniä kyytipojaksi. Lokkeja riitti enemmän kuin Kauppatorilla kesällä, eivätkä ne pelänneet edes päälle heiteltyjä käpyjä. Lauma saksalaisia turisteja syötteli niitä suoraan pöydästä, ja olisin ehkä sanonut pari valittua sanaa saksaksi, jos olisin osannut.. kuka hullu ruokkii lokkeja?!! Vetäydyttiin pakun suojiin nukkumaan ajoissa, että jaksettaisiin herätä aamulla kuuden jälkeen,  jotta oltaisiin viimeistään ennen kasia tien päällä.

From Christchurch to Lake Tekapo, reissupäivä yksi

Vihdoin siis ensimmäisiin Uuden-Seelannin kuviin, jeejee! On ollut pikkuisen urakkaa käydä läpi kolmesta eri kamerasta ja muistikortista yhteensä 3500 kuvaa. Sikahuonojen otosten poistelu nyt vielä sujui, mutta se semihyvien mikä jää, mikä lähtee-sarjalaisten läpikäynti oli tuskaisaa ja hidasta ja jatkuu edelleen. Mutta 200 kuvaa samasta hyljelaumasta ei nyt vaan oikeen oo järkevää...

Aloitettiin reissu siis Christchurcista, minne meidän lento saapui aamuviideltä. Takana kehnosti nukuttu yö lentokoneessa Perth-Melbourne ja Melbourne-Christchurch välillä ja edessä kolmen tunnin odotus kylmässä tuloaulassa. Ihan kuin kentän tuloaulasta olisi tahallaan tehty kylmä ja vetoisa ja huonot penkit nukkumiseen, ettei köyhät reppureissaajat turhaan notku siellä... Kaunis, pieni kenttä muuten. 

Kasilta suunnattiin sitten kohti Jucyn toimistoa ja saatiin meidän yhdistetyn kulkuneuvon ja majapaikan avaimet käteen. Pienen seikkailun jälkeen löydettiin iso ruokakauppa kaupungin laitamilta ja päästiin jatkamaan matkaa kohti Lake Tekapoa.

Mun ehdotuksesta valittiin nopeamman reitin sijaan scenic route, ja mähän tietty tehokkaana autossanukkujana simahdin ehkä noin kolmannessa mutkassa. Se auton tasainen keinunta vaan vei samointein untenmaille, ja mies sai ihailla vuoristomaisemia ja neulanpäämutkia tiessa ihan itsekseen.

Joku joki matkalla Lake Tekapolle antamassa osviittaa tulevasta veden väristä

 Parin tunnin ajelun jälkeen J herätti mut ja ilmoitti, että auto jää joko paikoilleen tunniksi, tai sitten mä ajan. Rohkeasti siis camper vanin rattiin, ensimmäinen auto mitä olen ajanut meidän oman auton lisäksi sen jälkeen, kun opettelin uudelleen ajamaan. Oli siis varsin hämmentävää tajuta, että isokokoinen, kokoonsa nähden kuulemma pienehköllä moottorilla varustettu paku ei kiihdy ihan samalla asenteella kuin meidän oma Holden... hengissä kuitenkin selvittiin, mä en vaan mennyt yhdestäkään rekasta tai matkailuautosta ohi, ei vaan riittänyt luotto kaasupolkimeen tai sen käyttäjään.

Lake Tekapo oli juuri niin henkeasalpaavan kaunis kuin muistinkin, ja mies oli yhtä haltioissaan. Jäätiköiden sulamisvesi tekee järvestä uskomattoman maitomaisen turkoosin, joka kiiltää auringossa ihan mielettömän näköisenä.

Mä olin varannut meille hevosteluretken Mt. Johnin huipulle McKenzie Alpine Horselta, ja vaikkei reissu nyt mitään hurjia ratsastuksellisia elämyksiä tarjonnutkaan, niin maisemat oli joka dollarin arvoiset. Kiivettiin siis melkein vuoren huipulle saakka, ja ympäri. Huomattavasti helpompi vaihtoehto kuin puuskuttaa tuntikaupalla kapeaa, kivista kinttupolkua pitkin ylös.

Yöksi jäimme Lake Tekapo Holiday Parkiin, tosi hieno ja siisti leirintäalue. Oli tilaa, uudet vessat ja suihkut ja paikka antoi meille leirintäalue-noviiseille kivan pehmeän laskun karavaanariarkeen. Rähjäisempiän paikkoja oli kyllä tulossa myöhemmin. Plus, maisemat leirintäalueen grillipaikalta oli jotain ihan mieletöntä!

Varsinainen reppureissaajan illallinen, grillattuja lampaan kyljyksiä, halloumia ja salaattia punaviinillä höystettynä.

Aivan ihana tapa aloittaa reissu!

Ei savua ilman tulta

Kuuma, kuiva kesä on tuonut mukanaan jokakesäisen vitsauksen, maastopalot. Joka vuosihan täällä palaa jossain, mutta pari viime kesää on ollut vähän rauhallisempaa Perthissä. Viimeisin iso, tuhoisa palo metropolialueella oli vuoden 2011 loppukesästä Perth Hillseillä, kaupungin itäreunalla olevilla metsäisellä alueella riehunut bushfire. Muistan lukeneeni siitä uutisia Uuden-Seelannin reissuni aikana, juuri ennen Perthiin muuttoa ja olleeni aivan kauhuissani tulevasta asuinkaupungistani ja sen paloalttiudesta.

Vuonna 2012 metsää ja asutusta paloi oikein urakalla Margaret Riverin ihanalla viininviljelyalueella ja savu kantautui reilut 300 km pohjoiseen meille asti haisteltavaksi ja sumentamaan taivaan muutamaksi päiväksi harmaaseen utuun. Tuo palohan lähti liikkeelle ihmisen käsistä, se oli suunniteltu poltto Department of Environment and Conservationin toimesta. Maastopaloja yritetään ehkäistä polttamalla kaikkein paloherkintä kasvustoa ennakoivasti, mutta suunniteltu palo meni niin pieleen kuin olla voi. Tiedossa oli jo ennakkoon yksi alkukesän kuumimmista, yli +30 asteisista päivistä ja siihen päälle kova tuuli, mutta kenelläkään ei varoituskellot soineet, vaan palo sytytettiin ennakkosuunnitelmien mukaan. No, sehän roihahti käsistä ihan täysin tuhoten neljän päivän aikana 53 kotia ja ison kasan Leeuwin-Cape Naturaliste-kansallispuiston metsää ja kasvustoa. Onnea oli matkassa siinä mielessä, että ihmisuhreilta vältyttiin.

Viime kesänä oli rauhallista, ja nyt on sitten palanut taas urakalla. Ensin oli Perth Hillseillä taas useita isoja metsäpaloja, yhteensä 44 kotia ja yksi ihmishenki. Kuuma, +40 lämpötila ja kova tuuli, ei siihen paljon muuta enää sytykkeeksi tarvita, ehkä vähän typeryyttä tai kipinää sähkölinjoista. Palo riehui sekä asutuksen keskellä, että John Forrest National Parkissa tuhoten luonnonpuistoa. 

Kun tästä palosta oli pöly laskeutunut ja uutistointi hiljentynyt, tuli seuraavat kuumat päivät, ja maanantaina nenään tuntui taas savun tuoksua. Kaupungin eteläpuolella, Cockburnin lähellä paloi keskellä asutusta. Palo eteni nopeasti ja asukkaita jäi saarroksiin taloihinsa, evakuointi ei olisi ollut enää turvallista. Oli hurjaa lukea netistä uutisia, että ihmisiä kehoitetaan linnoittautumaan kodinhoitohuoneisiinsa ja toivomaan parasta, kun paloalue vyöryy päälle.

Tämä viimeinen palo oli omassa päässäni se kaikkein pahin, sillä se olisi voinut riehua ihan yhtä hyvin tässä meidän alueella. Onneksi tässä on ehtymätön vesivaranto lähes takapihalla palokunnan helikoptereiden käyttöön, jos huonosti kävisi ja täytyisi sammuttaa ilmasta käsin. Mutta tulipahan pohdittua talon poistumisreitit ja käytyä läpi ne huoneet, joissa on sekä ulospääsy, että vesipiste jos huonosti käy ja joutuu jäämään sisälle.

Ja eilen illalla kesken leffalöhöilyillan tuntui nenään taas se sama tuttu savun katku. Äkkiä kaikki ikkunat kiinni, jotka oli just hetkeä aiemmin avattu ja saatu ihana, viilentävä läpiveto koko taloon. Ilmastointi kiinni, sillä se nappaa lisää hajua sisäänottoilman mukana ja tuuletin tekemään ylitöitä ainoaksi viilennyskeinoksi. Aamulla tuntui vielä pieni savun haju, vaikka kuinka tuuletti. Ei tietoa, missä itse palo oli, mitään sireenejä ei kuultu, eli jossain kaukana.