maanantai 24. helmikuuta 2014

From Christchurch to Lake Tekapo, reissupäivä yksi

Vihdoin siis ensimmäisiin Uuden-Seelannin kuviin, jeejee! On ollut pikkuisen urakkaa käydä läpi kolmesta eri kamerasta ja muistikortista yhteensä 3500 kuvaa. Sikahuonojen otosten poistelu nyt vielä sujui, mutta se semihyvien mikä jää, mikä lähtee-sarjalaisten läpikäynti oli tuskaisaa ja hidasta ja jatkuu edelleen. Mutta 200 kuvaa samasta hyljelaumasta ei nyt vaan oikeen oo järkevää...

Aloitettiin reissu siis Christchurcista, minne meidän lento saapui aamuviideltä. Takana kehnosti nukuttu yö lentokoneessa Perth-Melbourne ja Melbourne-Christchurch välillä ja edessä kolmen tunnin odotus kylmässä tuloaulassa. Ihan kuin kentän tuloaulasta olisi tahallaan tehty kylmä ja vetoisa ja huonot penkit nukkumiseen, ettei köyhät reppureissaajat turhaan notku siellä... Kaunis, pieni kenttä muuten. 




Kasilta suunnattiin sitten kohti Jucyn toimistoa ja saatiin meidän yhdistetyn kulkuneuvon ja majapaikan avaimet käteen. Pienen seikkailun jälkeen löydettiin iso ruokakauppa kaupungin laitamilta ja päästiin jatkamaan matkaa kohti Lake Tekapoa.


Mun ehdotuksesta valittiin nopeamman reitin sijaan scenic route, ja mähän tietty tehokkaana autossanukkujana simahdin ehkä noin kolmannessa mutkassa. Se auton tasainen keinunta vaan vei samointein untenmaille, ja mies sai ihailla vuoristomaisemia ja neulanpäämutkia tiessa ihan itsekseen.

Joku joki matkalla Lake Tekapolle antamassa osviittaa tulevasta veden väristä
 Parin tunnin ajelun jälkeen J herätti mut ja ilmoitti, että auto jää joko paikoilleen tunniksi, tai sitten mä ajan. Rohkeasti siis camper vanin rattiin, ensimmäinen auto mitä olen ajanut meidän oman auton lisäksi sen jälkeen, kun opettelin uudelleen ajamaan. Oli siis varsin hämmentävää tajuta, että isokokoinen, kokoonsa nähden kuulemma pienehköllä moottorilla varustettu paku ei kiihdy ihan samalla asenteella kuin meidän oma Holden... hengissä kuitenkin selvittiin, mä en vaan mennyt yhdestäkään rekasta tai matkailuautosta ohi, ei vaan riittänyt luotto kaasupolkimeen tai sen käyttäjään.


Lake Tekapo oli juuri niin henkeasalpaavan kaunis kuin muistinkin, ja mies oli yhtä haltioissaan. Jäätiköiden sulamisvesi tekee järvestä uskomattoman maitomaisen turkoosin, joka kiiltää auringossa ihan mielettömän näköisenä.



Mä olin varannut meille hevosteluretken Mt. Johnin huipulle McKenzie Alpine Horselta, ja vaikkei reissu nyt mitään hurjia ratsastuksellisia elämyksiä tarjonnutkaan, niin maisemat oli joka dollarin arvoiset. Kiivettiin siis melkein vuoren huipulle saakka, ja ympäri. Huomattavasti helpompi vaihtoehto kuin puuskuttaa tuntikaupalla kapeaa, kivista kinttupolkua pitkin ylös.





Yöksi jäimme Lake Tekapo Holiday Parkiin, tosi hieno ja siisti leirintäalue. Oli tilaa, uudet vessat ja suihkut ja paikka antoi meille leirintäalue-noviiseille kivan pehmeän laskun karavaanariarkeen. Rähjäisempiän paikkoja oli kyllä tulossa myöhemmin. Plus, maisemat leirintäalueen grillipaikalta oli jotain ihan mieletöntä!


Varsinainen reppureissaajan illallinen, grillattuja lampaan kyljyksiä, halloumia ja salaattia punaviinillä höystettynä.


Aivan ihana tapa aloittaa reissu!

lauantai 22. helmikuuta 2014

And all that jazz

Pitkä blogihiljaisuus johtuu uskomattomasta kiireestä ja elämänmuutoksesta. Loman jälkeen alkoi arki ihan täysillä, ja sehän on nyt yhtäkkiä hämmentävää kahden ihmisen arkea ja kotielämää. Ollaan siis pysytty kiireisinä talossa ja pihalla ja tehty kaikkia niitä rästiin jääneitä hommia, mitä ei aiemmin olla ehditty tai saatu aikaiseksi. Bloggaus ja koneella notkuminen eivät valitettavasti ole kuuluneet näihin.

Ehdin tässä valmistuakin, meillä oli oikein Virallinen valmistujaistilaisuus sairaalan luentosalissa, saatiin todistukset ja rintaneulat (voiko vanhanaikaisempaa olla..?) ja kakkua ja pikkusuolaista talon puolesta. Oli ihan kiva tapa juhlistaa vuoden urakan päättymistä, vaikkei se nyt suoriltaan olekaan suuria muutoksia tai uusia työtarjouksia tuonut mukanaan. Tulipahan tehtyä jotain erityistä Ystävänpäivän kunniaksi!

Samaisena viikonloppuna suuntasimme taas kohti Margaret Riveriä ja vietimme jälleen yhden ihanan viikonlopun rennoissa viinialueen maisemissa ystäväpariskunnan kanssa. Meillä oli miehen kanssa liput hommattuna Diana Krallin jazz-keikalle jokavuotiseen Leeuwin Estatesin viinitilan puistokonserttiin. Kesäinen, auringon laskettua viilentyvä ilta, piknik-illallinen ja hyvää Shirazia puistossa istuen ja yksi lempiartisteista lavalla taianomaisen äänensä kanssa.


Ilta oli aivan ihana, ja päättyi viimeisen kauniin hitaan aikana siihen, että mies kuiskasi korvaan sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen, mihin oli hyvin helppoa vastata  yes.

Täällä on koko viikko leijuttu siis ties minkä pilven reunalla ja tehty alustavia suunnitelmia ja vastailtu onnitteluihin. Varsin ihanaa.


lauantai 8. helmikuuta 2014

Ei savua ilman tulta

Kuuma, kuiva kesä on tuonut mukanaan jokakesäisen vitsauksen, maastopalot. Joka vuosihan täällä palaa jossain, mutta pari viime kesää on ollut vähän rauhallisempaa Perthissä. Viimeisin iso, tuhoisa palo metropolialueella oli vuoden 2011 loppukesästä Perth Hillseillä, kaupungin itäreunalla olevilla metsäisellä alueella riehunut bushfire. Muistan lukeneeni siitä uutisia Uuden-Seelannin reissuni aikana, juuri ennen Perthiin muuttoa ja olleeni aivan kauhuissani tulevasta asuinkaupungistani ja sen paloalttiudesta.

Vuonna 2012 metsää ja asutusta paloi oikein urakalla Margaret Riverin ihanalla viininviljelyalueella ja savu kantautui reilut 300 km pohjoiseen meille asti haisteltavaksi ja sumentamaan taivaan muutamaksi päiväksi harmaaseen utuun. Tuo palohan lähti liikkeelle ihmisen käsistä, se oli suunniteltu poltto Department of Environment and Conservationin toimesta. Maastopaloja yritetään ehkäistä polttamalla kaikkein paloherkintä kasvustoa ennakoivasti, mutta suunniteltu palo meni niin pieleen kuin olla voi. Tiedossa oli jo ennakkoon yksi alkukesän kuumimmista, yli +30 asteisista päivistä ja siihen päälle kova tuuli, mutta kenelläkään ei varoituskellot soineet, vaan palo sytytettiin ennakkosuunnitelmien mukaan. No, sehän roihahti käsistä ihan täysin tuhoten neljän päivän aikana 53 kotia ja ison kasan Leeuwin-Cape Naturaliste-kansallispuiston metsää ja kasvustoa. Onnea oli matkassa siinä mielessä, että ihmisuhreilta vältyttiin.

Viime kesänä oli rauhallista, ja nyt on sitten palanut taas urakalla. Ensin oli Perth Hillseillä taas useita isoja metsäpaloja, yhteensä 44 kotia ja yksi ihmishenki. Kuuma, +40 lämpötila ja kova tuuli, ei siihen paljon muuta enää sytykkeeksi tarvita, ehkä vähän typeryyttä tai kipinää sähkölinjoista. Palo riehui sekä asutuksen keskellä, että John Forrest National Parkissa tuhoten luonnonpuistoa. 

Kun tästä palosta oli pöly laskeutunut ja uutistointi hiljentynyt, tuli seuraavat kuumat päivät, ja maanantaina nenään tuntui taas savun tuoksua. Kaupungin eteläpuolella, Cockburnin lähellä paloi keskellä asutusta. Palo eteni nopeasti ja asukkaita jäi saarroksiin taloihinsa, evakuointi ei olisi ollut enää turvallista. Oli hurjaa lukea netistä uutisia, että ihmisiä kehoitetaan linnoittautumaan kodinhoitohuoneisiinsa ja toivomaan parasta, kun paloalue vyöryy päälle.

Tämä viimeinen palo oli omassa päässäni se kaikkein pahin, sillä se olisi voinut riehua ihan yhtä hyvin tässä meidän alueella. Onneksi tässä on ehtymätön vesivaranto lähes takapihalla palokunnan helikoptereiden käyttöön, jos huonosti kävisi ja täytyisi sammuttaa ilmasta käsin. Mutta tulipahan pohdittua talon poistumisreitit ja käytyä läpi ne huoneet, joissa on sekä ulospääsy, että vesipiste jos huonosti käy ja joutuu jäämään sisälle.

Ja eilen illalla kesken leffalöhöilyillan tuntui nenään taas se sama tuttu savun katku. Äkkiä kaikki ikkunat kiinni, jotka oli just hetkeä aiemmin avattu ja saatu ihana, viilentävä läpiveto koko taloon. Ilmastointi kiinni, sillä se nappaa lisää hajua sisäänottoilman mukana ja tuuletin tekemään ylitöitä ainoaksi viilennyskeinoksi. Aamulla tuntui vielä pieni savun haju, vaikka kuinka tuuletti. Ei tietoa, missä itse palo oli, mitään sireenejä ei kuultu, eli jossain kaukana.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Kia ora!

Tēnā koutou, terveisiä Uudesta-Seelannista! Oli ihan mielettömät kaksi viikkoa, ja Aotearoa, pitkän valkoisen pilven maa hurmasi meidät molemmat ihan täydellisesti. Nähtiin ja koettiin ihan mielettömiä juttuja ja seikkailuita. Tärkeintä tällä road tripillä ei ollut pelkkä päämäärä, vaan se matka sinne. Jokainen ajettu kilometri näytti jotain uutta ja ihmeellistä, enkä vieläkään tajua miten maisema voi muuttua niin lyhyessä ajassa niin paljon. Henkeäsalpaavista korkeista vuoristoista sademetsän kautta jäätikölle, ja taas sademetsään yöksi, kaikki yhdessä päivässä.

Lake Pukaki

Queenstown CBD

Lake Wakatipu Glenorchy-Queenstown tien varrelta

Milford Sound

Haast Pass


Meidän majoitus, Jucyn auto Cabana toimi juuri niin kuin piti. Sitä oli hyvä ajaa, siihen mahtui kaksi ihmistä mukavasti nukkumaan, tavaroille oli juuri sopivasti tilaa, ja takaosan keittiössä valmistui halvat aamupalat ja muut sapuskat tarvittaessa. Hinta ei ollut täydellä vakuutuksella ja kahdella kuskilla mitenkään mahdoton, $1800 eli noin 1080 euroa. Auto ei hajonnut kertaakaan, ja jos olisi hajonnut, olisi tilalle saanut toisen vastaavan.


Kaksi viikkoa oli ihan minimi pelkän eteläsaaren kiertämiseen, ja silti jäi todella monta paikkaa, missä olisi voinut viettää aikaa paljon pidempään. Alkuun hieman vastahakoinen mieskin lämpeni kiwilandille ihan kunnolla, ja aloitti huonojen, lähinnä paikallisten aksenttiin liittyvän puujalkavitsien kerronnan vasta viimeisinä päivinä. Sitten sainkin kuulla ihan riittämiin pyyntöjä annoksesta "fush and chups, please"... 

Ajoreitti oli vaihteleva, maksimissaan reilut 500 km päivässä, ja suurin osa tiestä oli todella kiemuraista vuoristotietä, oltiin sitten sisämaassa tai rannikolla eli aika hidasta ajoa. Jos kyltissä lukee Scenic route, se on takuuvarma lupaus yli 180 asteen mutkista. Ja vaikkei lukisi, niin niitä mutkia on silti.


Poimimme siis vuokra-auton Christchurchin lentokentältä huonosti koneessa nukutun yön jälkeen ja suuntasimme yöksi Lake Tekapolle ja palautimme auton sitten Wellingtoniin mistä meillä oli paluulento Ausseihin.

Yritän tässä käydä reilua 3500 kuvan satoa läpi kolmesta eri kamerasta, ja pikkuhiljaa julkaista niitä ja yksityiskohtaisempia reissujuttuja ja infoa, mutta tässä pieni pikainen alkupala tulevasta!

Nyt ollaan turvallisesti kotosalla, pyykit pestynä, jääkaappi täynnä ruokaa taas ja helmikuun vuosittainen kohokohta, Super Bowl katsottuna. Mies lähti äsken kohti ekaa koulupäiväänsä, joten tässä odottaa nyt aika erilainen uusi arki! Mä palaan huomenna sorvin ääreen, ja alan haaveilemaan seuraavasta lomasta. Toukokuussa Singaporeen!