torstai 15. joulukuuta 2016

Ei mennyt niinkuin suunniteltiin, mutta hyvä tuli

Olimme siis valinneet julkisen puolen hoitamaan raskauden seurannan ja synnytyksen. Tämä päätös säästi meidät isolta vaivalta etsiä itse sellainen erikoislääkäri, jonka hoitoon haluaisimme ja joka ottaisi uusia potilaita eikä olisi esim. kolmen kuukauden sapattivapaalla lasketun ajan tietämillä. Lisäksi minua ahdisti valita hoitava taho kuulopuheiden ja tuttujen suosituksien perusteella. Yksityissairaaloissa erikoislääkärit ovat isossa auktoriteettiasemassa eikä heidän välillä outojakaan päätöksiä ole oikein kukaan kyseenalaistamassa. Tutkittuun tietoon perustuvia hoitoprotokollia on oman kokemukseni mukaan vähemmän (koska niiden huolellinen kehittäminen maksaa aikaa ja vaivaa) joten sitä on enemmän kunkin lääkärin mieltymysten varassa. Julkisella puolella kaikkea hoitoa ohjaavat taas tiukat hoitoprotokollat ja niitä todella noudatetaan, oli kyse sitten kanyylin laitosta tai synnytyksen käynnistämisestä. Tämä takaa tasalaatuista hoitoa vaihtuvien lääkärien hoidossa ja selkeyttää hoitopolkua, mutta ei toisaalta anna tippaakaan jouston mahdollisuutta.

Julkisen puolen valitessani uskoin pääseväni mahdollisimman kauas siitä yhdestä synnytysskenaariosta mitä halusin mahdollisuuksien mukaan välttää, eli sektiosta. Perehdyttyäni asiaan enemmän ja tutustuttuani eri hoitomalleihin julkisella puolella, päädyimme vielä askeleen kauemmas eli Birth Centerin asiakkaiksi. Kyseessä on sairaalan vieressä oleva kätilövetoinen yksikkö, ja kaiken sujuessa käsikirjoituksen mukaan, et tapaa lääkäriä ennen kuin vauvan kotiinlähtötarkastuksessa muutama tunti synnytyksen jälkeen.  Ja sitten oman kodin rauhaan toipumaan, minne kätilöt tulevat sitten päivittäisille kotikäynneille. Läpäisin tiukahkon potilaaksiottoseulan ja meidät todettiin terveeksi, riskittömäksi ja heille sopivaksi perheeksi. Raskaudenajan seuranta tapahtui siis yhden ja saman kätilön toimesta ja sujui todella hyvin. Orastaneeseen korkeaan verenpaineeseen (tai matalan verenpaineen nousemiseen normaalilukemiin) suhtauduttiin vakavasti ja verikokeita ja verenpainetta seurasi taustalla myös lääkäri, emme vain tavanneet koskaan kasvokkain. Kaikki sujui mallikkaasti ja oli luottavainen olo loppumetreilläkin.

Laskettuna aikana meillä oli kontrolliaika kätilön kanssa, ja päädyimmekin sitten sairaalan puolelle tsekkaamaan vauvan liikehdintää käyrille ja ultraan. Kaikki oli periaatteessa ihan hyvin, kaikki virtaukset, sykkeet jne viitearvoissa, mutta vauva ei vaan liikkunut. Suunnitelmat kätilövetoisesta synnytyksestä kodinomaisessa ympäristössä ja lääkkeettömiä kivunlievityskeinoja hyödyntäen muuttuivat varsin nopeasti lääkärivetoiseksi lääkkeelliseksi käynnistykseksi.

Mikään ei tietysti sujunut niin kuin piti, ja vajaan vuorokauden käynnistelyn jälkeen vauvan sydänäänet laskivat liikaa, eivätkä nousseet tarpeeksi nopeasti, joten alatiesynnytys muuttuikin pikaiseksi reissuksi leikkaussaliin. Loppuhyvin, terve vauva ja terve, vaikkakin reippaasti verta menettänyt äiti ja hieman shokissa oleva isä. Onneksi mies pääsi leikkaussaliin mukaan ja saimme sinne myös tueksi ja turvaksi oman kätilömme. Ja mulle töistä tutun anestesialääkärin, joka oli kullanarvoinen lisä. Kannatti myös makoilla hieman ekstraa leikkuupöydällä, sillä haava oli tikattu niin siististi ja huolella, että sitä hämmästeli jokainen osaston kätilö jälkeenpäin. Ei ollut laiskan ompelijan tunnusmerkkejä eli haavahakasia, vaan huolella ja kauniisti taiteiltu haava.

Pikaisen kotiutuksen sijaan jouduin osastolle useaksi päiväksi ja toipumaan leikkauksesta, mitä en todellakaan halunnut. Haava oli alkuun todella kipeä eikä mikään määrä kipulääkettä tuntunut tehoavan. Sama tuttu nukkumatti muokkasi aamuyön tunteina kivunhoitosuunnitelman uusiksi ja se toimi siihen asti, että aamun virkaintoinen kätilö päätti olla noudattamatta muokattua suunnitelmaa ja lukea standardia hoito-ohjetta kuin Raamattua.  Sain myös lukemattomia kertoja kuulla oven takana tehdyn raportin aikana olevani hermoheikko ensisynnyttäjä, ja vielä sairaanhoitaja! Tämä muun muassa sen jälkeen, kun tuoretta leikkaushaavaa oli joku poropää yrittänyt käpälöidä likaisilla hanskoilla ja olin päätynyt sitten pysäyttämään toiminnan ja ystävällisesti luennoimaan käsihygienian peruspilareista…

Lopussa kotiutuminen meinasi vielä peruuntua vauvan liiallisen painonlaskun takia, mutta yön aikana olimme saaneet umpattua juuri riittävästi maitoa pieneen mahaan ja pääsimme kotiin, omaan rauhaan. Birth Centerin kätilöt tekivät vielä useamman kotikäynnin ja kävimme rauhassa läpi kaiken tapahtuneen.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Suurlähettilään vieraana

Ihanaa yhdeksättäkymmenettä yhdeksää itsenäisyyspäivää rakas Suomi! Pian nähdään!


Myös täällä pallon alla juhlittiin Suomen 99-vuotista itsenäisyyttä, tänä vuonna oikein extratyylikkäästi. Suomen Australian suurlähettiläs järjesti Perthissä olevan kunniakonsulin luona itsenäisyyspäivän vastaanoton, ja muutama meitä Perthin suomalaisia oli kutsuttu mukaan. Vieraslista koostui lähinnä siis paikallisista, joilla oli joitain bisnes-kytköksiä Suomeen, sekä meistä suomalaisista paikallisaktiiveista.


Mies jäi vauvan kanssa kotiin, ja me vedimme vauvan kummitädin kanssa mekot päälle, korkkarit jalkaan ja suuntasimme kohti Peppermint Groven hienostoaluetta. Juhlapaikka oli kaunis, vanha talo joen rannassa, upea paikka puutarhajuhlille. 

Oli ihana ilta. Olin ensimmäistä kertaa ulkona yksin vauvan syntymän jälkeen, joten ilmassa oli jännityksen tuntua kun auton ovi läimähti kiinni. Nautin joka hetkestä, shamppanja maistui ja cocktailpalat olivat herkullisia. Tutustuimme uusiin ihmisiin ja virittelimme yhteistyökuvioita Perthin suomalaisille.



Iltakymmenen aikaan iski väsymys ja tyytyväisenä ja rentoutuneena suuntasin kotiin. Mies oli saanut vauvan nukkumaan ongelmitta ja kaikille jäi hyvä fiilis. 


Ja niin, olihan se myös 2-vuotis hääpäivämme. Paras lahja oli päästä hieman tuulettumaan ulos! Nyt jaksaa taas. :)

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Loppuraskauden tuskaa

Kesä vaihtui syksyksi, vaikka lämpötiloissa ei kyllä huomannut mitään eroa, ja samalla alkoi viimeinen raskauskolmannes. Hikoilin kuin pieni sika, ihoa kutitti edelleen ja paha olo ja oksentelu jatkui. Yöunet muuttuivat siedettävistä parin-kolmen tunnin pätkistä pahimmillaan tunnin mittaisiksi sirpaleiseksi sotkuksi. Heräilin joko kutinaan, vessahätään tai uutuutena alkaneeseen vaivaan, rannekanavaoireyhtymän aiheuttamaan hermokipuun ja tunnottomuuteen sormissa. Töissä oli varsin raskasta olla huonosti ja vähän nukkuneena.

Viimeiseksi jäänyt käsityö, vauvan peitto. Tämän jälkeen virkkuukoukun pito kädessä kävi mahdottomaksi
Työnteko oli siis välillä yksi suuri vitsi. Olin suurimman osan työvuoroista vuorovastaavana, ja lähinnä istuin tai nojasin seinään  lähellä potilastaulua. Kun aiemmin kävelin keskimääräisessä vuorovastaavan työvuorossa noin 10 000 askelta per vuoro, sain lukeman parhaimmillaan alle 5000 askeleen. Puhelin oli uusi paras ystäväni, ja soittelin sillä ohjeita sen sijaan, että olisin raahustanut osaston toiseen päähän. Ne muutamat työvuorot heräämössä olivat sumuisia ja täynnä kauhua, oksennanko kilpaa potilaan kanssa vai en... En kuitenkaan halunnut käyttää kaikkia sairaslomapäiviä, vaan yritin tsemppailla minkä pystyin. Australiassahan sairasloma, tai personal leave täytyy ansaita ennakkoon. Me saadaan 13 päivää työvuoden alussa sairaslomaa joka kertyy aina seuraavalle vuodelle jos sitä ei käytä, ja 2 päivää kertymätöntä. Tämä 15 päivää per vuosi on tarkoitettu sitten kaikkeen mahdolliseen sairastamiseen, lääkärikäynteihin, lasten sairastamiseen tai kummin ja koiran hautajaisiin. Kun se loppuu, on käytettävä lomapäiviä tai palkatonta lomaa jos on lisätarve sairauspoissaololle. Halusin jäädä äitiyslomalle tietäen, että saikkusaldo ei ole ihan nollissa töihin palatessa.

Hyvät suomikaverimme tulivat meitä moikkaamaan Indonesiasta, ja pitkä viikonloppu oli hyvin rauhallinen. Hyvää ruokaa, pieni vierailu viinitiloilla kun oli kerrankin tilanne ettei tarvitse miettiä kuka on kuskina, ja leppoisaa oleilua hyvässä seurassa. Kävimme lyhyellä visiitillä Kings Parkin kasvitieteellisessä puutarhassa, ja mulla loppui jo siellä voimat niin, että miehen piti hakea kauemmas parkkeerattu auto kun en vaan pystynyt siihen reilun kilsan matkaan helteessä. Ärsytti ja turhautti olla niin voimaton. 

Huhtikuussa oli vihdoin juhlahetki, kun sai laittaa pitkät housut ja pitkähihaisen paidan päälle ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen! Helteet olivat viimeinkin ohi. Tajusin myös, mikä etu varvassandaalien käytössä oli, ensimmäistä kertaa maha oli tiellä kenkiä jalkoihin taiteillessa. Koko kesä oli kulunut thongseissa tai työkengissä.

Miksi kaikkien äitiysvaatteiden pitää olla raidallisia? Oli ihan mahdotonta löytää edullisia, ei-raidallisia paitoja!
Huhtikuussa oli myös toinen iso juhlahetki. Aloitin äitiysloman viikolla 34, enkä katunut päätöstä hetkeäkään. Jos olisin halunnut työskennellä pidempään, olisi siihen tarvittu lääkärintodistus. Oli kaikille parempi ratkaisu, että jäin lepäämään kotiin. Pelkäsin ensin, että aika käy pitkäksi, mutta ei se kyllä käynyt. Tein hiljalleen rästiin jääneitä juttuja ja tapailin kavereita. Vuorotyötä ja fly in-fly out-duunia tekevissä ihmisissä on se hyvä puoli, että aina löytyy seuraa jostakusta vapaapäivällä olevasta keskellä viikkoakin. Ja jos ei löytynyt, niin löhöilin kotona hyvällä omallatunnolla tai kävin vaikka jalkahoidossa lähiostarilla.

Ensimmäisen äitiyslomapäivän kunniaksi, kun ei tarvinnut enää välittää sairaalan hygieniaohjeista! Sormuksetkin mahtuivat vielä juuri ja juuri nimettömään
Onneksi miehelläkin oli välillä vapaapäiviä opinnoista, joten vietimme kivoja päiviä yhdessä etsien tarvittavia vauvajuttuja sekä rempaten taloa. Tai siis mies remontoi ja minä annoin ohjeita ja mielipiteitä. Olimme vihdoin joulukuussa päässeet yksimielisyyteen materiaaleista ja nyt vaihdoimme huone kerrallaan vanhan, likaisen kokolattiamaton laminaattilattiaan ja maalasimme katon ja seinät. Tavoitteena oli saada kaikki huoneet valmiiksi ennen vauvan syntymää, mutta loppuenlopuksi aikataulu oli vain liian kunnianhimoinen, ja osa huoneista oli pakko jättää myöhemmäksi.

Viimeisiä viikkoja viedään! Ja taas raidallinen paita!

lauantai 26. marraskuuta 2016

Keskiraskauden tuskaa keskikesällä

Jos me ikinä, ikinä päädytään yrittämään toista lasta, niin voin tässä julkisesti vannoa, että mä en aio olla raskaana keskellä Australian kesää. Yksi kerta riitti ja tuskaa oli, ei koskaan enää kiitos. Okei, saan olla kiitollinen, etten ollut viimeisilläni raskaana, vaan vasta toisella kolmanneksella, mutta hirveiltä ne +40 helteet tuntuivat silti!

Pahoinvointini ei siis tuntenut kalenteria ja noudattanut lupailtua "kyllä se toisella kolmanneksella helpottaa"-kaavaa. Sama kurjuus jatkui, ja siihen tuli lisäksi uusi vaiva. Hormoneista johtuva ihottuma. Kutisin, raavin, kutisin ja raavin. Iho tulehtui, yritin sitä hoitaa pienellä määrällä aurinkoa ja merivettä, mutta mikään ei auttanut. Yöt olivat pahimpia, kun ei saanut kutinalta nukutuksi. Vihdoin oli pakko antaa periksi ja käydä lääkärissä, mutta keinot ovat aika rajatut. Sain kortisonirasvaa ja antihistamiinia, joka sivuvaikutuksena väsytti. Lääkkeen aiheuttama väsymys oli itseasiassa taivaallista, koska sain sen avulla nukutuksi edes alkuyöstä useamman tunnin putkeen. Toisaalta olin  niin pöhnässä herätessäni, ettei päivystysvuorojen tekeminen enää tuntunut turvalliselta. Ihana omalääkäri suostui kirjottamaan lääkärintodistuksen, missä kiellettiin päivystysvuorot ja viikkoa myöhemmin ihotautilääkäri kielsi instrumentoinnin useammaksi viikoksi, että käsien iho saisi parantua kunnolla.

Vihdoin joulun aikoihin kutina helpotti hiljalleen ja iho parantui siedettävään kuntoon, mutta ei missään nimessä täydelliseksi. Lääkäri varoitteli, että iho-oireet voivat pahimmillaan kestää jopa 6 kuukautta synnytyksen jälkeen, ja näyttää ikävästi siltä että tätä aikataulua kroppani kyllä noudattaa!

Joulupallot
Löysissä sairaalavaatteissa hiihtely päivät pitkät peitti kasvavaa mahaa aika tehokkaasti, joten jos en aktiivisesti kiroillut pahaa oloani, ei raskaus näkynyt juurikaan ulospäin. Maha pullahti sitten ihan kunnolla esille joulua ennen ja jouluna kerroimme asiasta viimeistään kaikille, kun julkaisin mahakuvan Facebookissa. Samoihin aikoihin aloin hiljentämään työtahtia.

Jouluaaton raskauskaapista ulostulo-kuva
Joulun jälkeen tein siis yhden raskausajan fiksuimmista päätöksistäni, ja lyhensin työaikaani yhdellä lomapäivällä per viikko. Meillä oli koko vuosi ollut niin hirveän haipakkaa ja sairastapausta toisensa perään töissä, etten ollut koko vuonna pitänyt kuin yhden kokonaisen lomaviikon häämatkan takia. Olin toki ottanut satunnaisia vapaapäivä ja järkännyt mm. sen tyttöjen pitkän viikonlopun Singaporessa, mutta muuten koko vuosi oli kulunut töissä kiireen ja stressin keskellä. Katsottuani vuosilomasaldoani palkkakuitista päätin helpottaa elämääni, sillä erinäköisiä lomapäiviä oli tosiaan kertynyt reippaasti. Oli ihan hillitön ero jaksamisessa, kun sai levätä ylimääräisen päivän joka viikko ja olla vaan ja nauttia elämästä.

Crown Casinolla miehen synttäreitä juhlimassa
Maha kasvoi kasvamistaan ja tahti hidastui. Helteet jatkuivat ja aloin olla jo ihan valmis talvea varten. Tietysti juuri tänä vuonna kuumat säät jatkuivat pitkälle syksyyn ja vielä huhtikuussa oli +30 päiviä. Miehen töiden ja opiskeluiden takia vietimme aika tylsää, hiljaista kotielämää, mikä kyllä sopi mun olemattomaan vireystilaan loistavasti. Miehen synttäreitä juhlimaan jaksoimme sentään lähteä, olin ostanut lahjaksi liput Lion Kingin musikaaliin ja kävimme kasinolla syömässä. Yhdet drinksut musikaalin jälkeen, ja olinkin jo valmis kotiin ja nukkumaan.

En siis missään vaiheessa kokenut sitä ihanaa huoletonta keskiraskauden vaihetta mitä kaikkialla kovasti mainostettiin. Samaa kuraa se oli alusta loppuun.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Puoli jalkaa (ja mieltä) jo lomalla...


Kaksi viikkoa ja kaksi päivää, ja tämä perhe lähtee valloittamaan Eurooppaa! Olen niin innoissani koko reissusta, etten tiedä mistä intoilla eniten. Päällimmäisenä on mielessä tottakai perheen ja ystävien näkeminen ja vauvan esitteleminen kaikille läheisilleni. Olemme muutaman Suomi-loman kokemuksella yrittäneet räätälöidä kasaan kaikille rentouttavan loman. Viime kertojen perusteella olemme oppineet sanomaan ei, ja rajaamaan aikaa myös meille itsellemme. On vaikea olla jämpti ja kieltäytyä vierailupyynnöistä kauempana asuvien sukulaisten ja kavereiden luona, mutta vielä kurjempaa on suorittaa lomaa autossa ja junassa istuen.

Joten.. lähdemme Prahaan joulumarkkinoille, vain me kolme. Viisi päivää puhtaasti kiertelyä, rentoa oleskelua, hyvää ruokaa, tunnelmallisia joulumarkkinoita ja hotellielämää. Edellisellä kerralla Suomesta muualle lähtö, ns. lomalta lomalle, oli miehen toive ja idea ja toteutui vain osittain. Sitä edellisellä kerralla lähdimme kahdestaan Pariisiin, ja tuo reissu pelasti muuttostressissä kiristyneen mielenterveyteni ja auttoi taas jaksamaan.

http://www.tripsteri.fi/wp-content/uploads/2014/11/praha-talvi.jpg
Maakuntamatkailun olemme rajanneet yhteen lentäen tehtävään reissuun. Menemme ystäväpariskunnan luo viikonlopuksi. Kaupunki on miehelle kokonaan uusi, ja minäkin olen käynyt siellä vain kerran, opiskeluaikana haalaribileissä. Molempien oli siis helppo vastata myöntävästi ystävien kutsuun, kun sopiva ajankohta ja edulliset lennot löytyivät. On tavallaan helpottavaa, kun yhdessä päätimme pitäytyä tässä yhdessä viikonloppureissussa ja viettää muut viikonloput Helsingissä perheeni luona. Mahdollisuuksien mukaan sitten muita sieltä käsin treffaillen. Veikkaan, että moni muukin ulkosuomalainen kipuilee saman asian kanssa Suomen lomia suunnitellessaan, ulkkariblogeissa on tästä juttua säännöllisesti.

Pääsen myös pitkästä, pitkästä aikaa jakamaan suomiystävän hääonnea! Yksi ulkosuomalaisuuden kurjimmista puolista on Suomessa olevien läheisten isoista jutuista paitsijääminen. Tämä riippuu tietysti myös välimatkasta ja Suomessa käymisen helppoudesta ja reissujen tiheydestä. Australia ei ole matkustusajoiltaan ja hinnoiltaan sieltä helpommasta tai halvemmasta päästä, joten omat reissuni Suomeen ovat rajoitettuja. Niinpä harmillisesti monet häät, valmistujaiset, tohtorikaronkat ja muut juhlat ovat jääneet välistä. Osallistuin veljeni häihin Skypen välityksellä, mutta ei se nyt vaan ole sama asia. Niinpä olen hyppinyt innosta kuultuani tulevasta hääjuhlasta, ja kyttäilen postilaatikkoa päivittäin, josko se paperikutsu jo tänään tulisi...

Olemme sopineet perinteisiä tyttöjen iltoja kaveriporukalla, sekä brunsseja ja lounaita minne miehet ja muksutkin pääsevät mukaan. On myös monta uutta, pientä tulokasta tavattavana. Pääsemme myös miehen kanssa sitsaamaan huippuseurassa, vaikka mies vähän irvistelikin kun ilmoitin, että se tarkottaa sitten puvun mukaan pakkaamista!

Rehellisyyden nimissä odotan myös kahdenkeskistä parisuhdeaikaa kuin kuuta nousevaa. Innokas mummi hommiin, ja me pääsemme miehen kanssa ihan vaikka leffaan kahdestaan. Aikuisten näytökseen, eikä mihinkään aamupäivän Mums & Bubs-näytökseen hiljasilla äänillä ja kirkuvilla lapsilla säestettynä. Ja lunastamaan antamani  miehen valmistujaislahjan, illallinen hyvässä ravintolassa, kahdestaan. Luksusta, mikä ei valitettavasti täällä Perthissä ole onnistunut ja mikä tulee todella tarpeeseen kuuden kuukauden vauva-arjen jälkeen.

Ei enää kauan!