tiistai 21. helmikuuta 2017

Päivähoitomietteitä

Niin se tuli sitten sekin virstanpylväs eteen, että vauva oli laitettava jonoon päivähoitoon. Ideaalitilanteessa olisin kotona ainakin siihen asti, kun vauva täyttää vuoden. Valitettavasti nyt ei ole ideaalitilanne töiden suhteen tässä perheessä, joten ennen joulua kohtasimme totuuden ja kävimme tutustumassa mahdolliseen hoitopaikkaan. Olimme saaneet paikasta todella hyvät suositukset vauvan varamummolta, hän kun työskentelee itsekin alalla. Varasimme siis ajan ohjatulle kierrokselle ja laitoimme vauvan heti jonoon. Nyt täytyisi vielä löytää joku kakkosvaihtoehto, ihan kaiken varalta.

Ja kyllä, meillä on varamummo. Ihan parhautta. Kun mun perhe ja sukulaiset ovat lähinnä Suomessa tai muualla maailmalla, ja miehen vanhempia ei vauva tai pieni perheemme juuri kiinnosta, oli etsittävä vaihtoehtoisia malleja mummouteen. Löysin netistä muutaman varamummo-palvelunkin, ja olin lukenut juttua jo aiemmin eläkeläis-au paireista, mutta ratkaisu löytyi sitten kuitenkin paljon lähempää. AFS, tuo elämäni seitsemäntoistavuotiaana mullistanut ja muuttanut ihana vapaaehtoisjärjestö, pelasti taas. Sieltä löytyi ihana vapaaehtoinen varamummo, joka ymmärtää monikultuurisuuden ja maahanmuuton kiroukset ja siunaukset keskimääräistä paremmin. Lämmin syli, tukea ja apua äidille ja seuraa molemmille. Olen niin kiitollinen.

Australiassa päivähoito on siis kaikki yksityistä. Hinta vaihtelee n. 50-100€ per päivä, ja tähän saa jonkinverran tukia ja verohelpotuksia muista tuloista riippuen, mutta kyllä siitä silti jää itselle maksettavaksi ihan hirveä summa. Me laskeskeltiin, että tuolla n. 70€ päivämaksulla haluamassamme paikassa mun on järkevä olla töissä n. 2-3 päivää viikossa, muuten hyötysuhde alkaa mennä todella pieneksi. Tai siis, toisen meistä on järkevä olla osa-aikaisena ja toisen kokopäivätöissä. Se, kumpi niihin kokopäivätöihin menee, riippuu ihan siitä, millaisia työmahdollisuuksia miehelle aukeaa ensi vuoden puolella. Onneksi sairaanhoitajan palkka on täällä aikalailla parempi kuin Suomessa, mutta kyllä noilla päivämaksuilla saa muutaman tunnin töitä tehdä, ennenkuin ne on katettu!

Päivämaksun joutuu maksamaan, oli lapsi hoidossa paikalla tai ei. Ei minkäänmoisia myönnytyksiä sairauden takia, joten arvatenkin puolikuntoisia muksuja raahataan hoitoon.  Odotamme innolla tulevaa influenssakautta, ripuliepisodeja ja vesirokkorumbaa. Samoin hoitopäivän ollessa pyhäpäivä menee maksu, joten halpaa hupia tuo ei todellakaan ole. Ei tietoakaan mistään osapäiväisestä virikehoidosta, että äiti saisi vähän levätä. Tuolla ollaan tasan ne päivät, kun on pakko. Hintaan kuuluu sentään aamupala ja lounas, ettei vielä tarvitse aloittaa sitä hirveää lounaslaukkujen pakkailua, se odottaa sitten kouluun mennessä.

Nyt vain odotamme, koska paikka aukeaa ja se sitten vapautuukin kahden viikon varoituksella. Ei jää ainakaan paljoa aikaa murehtia aloituspäivää ennakkoon!

perjantai 3. helmikuuta 2017

Mikä ihmeen Mothers Group

Siirryimme Birth Centerin kätilöiden hoivasta Child Health Nursen vastuulle, ja hän teki kotikäynnin vauvan ollessa alle kaksi viikkoa. Olin aiemmin kuullut muilta paikallisilta äideiltä, että terveydenhoitajat usein järjestävät täällä ohjattuja äitiryhmiä ja niin mekin saimme kutsun omaan Mothers Groupiin parin viikon päähän. 

Paikalle terkkarin vastaanotolle oli kutsuttu viisitoista samoihin aikoihin äidiksi tullutta naista, ja tapasimme kuutena peräkkäisenä viikkona terkkarin odotushuoneessa. Kymmenkunta eri tyyppiä kävi tapaamisissa ja kuusi meistä on nyt tavannut viikottain edelleen. Idea on kyllä tosi hyvä, vaikka on tietty tuurista kiinni miten hyvin ryhmädynamiikka ottaa tuulta alleen ja jatkaako porukka toistensa tapaamista ohjattujen kertojen jälkeen vai ei. Tiedän ryhmiä jotka eivät ole tavanneet kertaakaan itsenäisesti ja sitten niitä, jotka ovat yhdessä vielä vuosia jälkeenpäin. Erään kaverini ryhmä hajosi puoliksi riitojen seurauksena.

Terveydenhoitaja järjesti siis samalla kaavalla kuusi tapaamiskertaa. Ensimmäisellä kerralla lähinnä tutustuimme toisiimme, mutta sen jälkeen joka tapaamisella oli oma koulutuksellinen teema. Kävimme läpi mm. imetystä, turvallisuutta, nukkumista, rokotuksia, matkustamista ja kiinteiden aloitusta. Virallisempi osuus kesti tunnin, ja sen jälkeen terveydenhoitaja keitti äideille kahvit ja laittoi kasan patjoja lattialle, että vauvat voivat köllötellä siinä ja me saamme jutella. Samalla sai vaikka punnita vauvan, jos oli painonnoususta huolissaan tai kysellä muista pikkuvaivoista.

Yhden naisista tunsin etukäteen koirapuistosta, muita en ollut koskaan edes nähnyt. Nyt kuukausia myöhemmin olemme kaikki ystävystyneet Mothers Groupin ansiosta. Terveydenhoitaja keräsi viimeisellä tapaamiskerralla kaikkien sähköpostit ja puhelinnumerot ja kehotti pitämään yhteyttä. Loimme yksityisen Facebook-ryhmän välittömästi ja jatkoimme kahvittelua aina samana vuikonpäivänä ja samaan aikaan. Ensin toistemme luona, ja sään parantuessa aloitimme retkeilyn puistoihin ja rannalle. Olemme kaikki varsin erilaisia, muutama meitä maahanmuuttajia ja yksi paluumuuttaja Briteistä, maalaistyttö outbackista. Ikähaitari on laaja, on ihan vasta parikymppinen, muutama meitä reilusti kolmikymppisiä ja sitten siltä väliltä. Ainut yhdistävä tekijä on lapsen syntymäpäivä ja asuinpaikka. Siitäkin huolimatta tai juuri siksi yhdessä on ollut todella kivaa ja antoisaa. Konfliktitilanteita ei erilaisuudesta huolimatta ole tullut, vaan keskusteluissa on ollut todella kunnioittava ja erilaisuuden hyväksyvä sävy, vaikka teemme monet asiat todella eri tavalla.

En jaksaisi kirjaston tarjoamia viikottaisia vauvojen laulu -ja loruhetkiä, ellei olisi mahdollisuutta pyöritellä silmiä kummallisille loruille muiden kanssa, ja palkintona lorutunnin läpikestämisestä kahvit ryhmän kanssa viereisessä kahvilassa.

Olemme siis viettäneet yhdessä aikaa paljon myös viikoittaisten treffien ulkopuolella. Retkiä maauimalaan, lyhyitä piipahduksia kahville jonkun luo, treffejä jonkun luona muuten vaan satunnaisella kokoonpanolla ja reippaita kävelylenkkejä. Ei tämän parempaa vertaistukea ole, ja toivon niin että Suomessakin joku alkaisi organisoimaan vastaavaa toimintaa! Tämä on tehokkainta syrjäytymisen ehkäisyä ruohonjuuritasolla, eikä maksa juuri mitään. 

tiistai 10. tammikuuta 2017

Vauva-arkea perthiläisittäin

Vauva-arki on ensimmäisten karujen viikkojen jälkeen ollut todella mukavaa! Varsinkin keväällä ja alkukesästä, kun sää on vihdoin täydellinen niin mikäs tässä on nauttiessa elämästä. Sopiva helle, lempeä tuuli ja pilvetön taivas. Kyllä kelpaa vaunulenkkeillä yhdessä koiran kanssa ja erikseen. Etenkin, kun lähialueella on paljon hyviä kahviloita ja suuri osa niistä koiraystävällisiä, niin saa sopivan herkkutauon vauvan nukkuessa...Suomesta paluun jälkeen voin olla vähän toista mieltä hellepäivistä ja sään täydellisyydestä, muutos pakkaslukemista sinne neljänkympin hujakoille voi olla hieman karu!

Raparperipiirakkaa, banaanikakkua ja cappucinoa lähikahvilassa
Mies on ollut sopivasti koulussa, töissä ja vapaalla. Olemme siis saaneet nauttia leppoisista päivistä yhdessä ja erikseen. Ollaan käyty viinitiloilla Swan Valleyssa lounaalla ihan vaan vapaapäivän kunniaksi, kävelty joen varressa, hiljalleen remppailtu kotia lopulliseen kuosiin, suunniteltu vuodenvaihteen Euroopan reissua ja nautiskeltu elämästä vauvan kanssa. Käymme myös viikottain vauvauinnissa ja kaikki nauttivat.

Lucky Shagissa lounaalla ja hyvin ansaitulla, ensimmäisellä siiderillä vuoteen.
Mothers Groupin tyttöjen kanssa tapaamme edelleen viikottain, vaikka virallinen osuus on loppu. Treffaamme samaan aikaan joka viikko joko jonkun luona, tai käymme puistopiknikillä, rannalla jne.. Muutamassa Mums & Bubs-leffanäytöksessä on käyty myös. Viimeksi treffasimme kahvin merkeissä läheisellä golfklubilla. Näistä viidestä hyvin erilaisesta naisesta on tullut korvaamaton tuki ja turva arkeen.


Olen myös löytänyt mainiota suomalaista mammaseuraa. Läpi talven treffailimme ja kävimme vaunulenkeillä joko rannalla, tai kaatosateen sattuessa jossain paikallisessa ostoskeskuksessa. Useimmiten olimme sisällä, sillä viime talvi oli varsin märkä. Karrinyap Shopping Mall osoittautui parhaimmaksi lenkkeilypaikaksi ja siellä me sitten kävelimme eestaas, lähinnä ikkunashoppailimme ja nautimme kahvihetkistä. Juttelimme suomeksi uudesta elämäntilanteesta, kaksikielisyydestä ja kulttuurieroista, ja kyllä tässäkin asiassa vertaistuki on parasta tukea. Ulkosuomalaista ymmärtää parhaiten toinen ulkosuomalainen.


Ei vaan voi valittaa, kaikki on juuri nyt todella hyvin ja perusarki on varsin mukavaa. Ehkä se on tämä aussien rento elämänasenne ja tyyli, mikä saa vauva-arjenkin tuntumaan tosi kivalta. Toki unta voisi aina välillä saada lisää, mutta missään vaiheessa väsymys ei ole ollut niin paha, ettäkö se estäisi tekemästä asioista ja nauttimasta elämästä. Pari yötä on mennyt ihan harakoille, mutta kahvin (ja kakun) voimin siitäkin on selvitty. Ihan hullua ajatella, että vauvavuosi on kohta jo puolessa välissä ja kohta täytyy käydä työpaikallakin kääntymässä, miettiä lastenhoitokuvioita jne.. ääääk!

torstai 15. joulukuuta 2016

Ei mennyt niinkuin suunniteltiin, mutta hyvä tuli

Olimme siis valinneet julkisen puolen hoitamaan raskauden seurannan ja synnytyksen. Tämä päätös säästi meidät isolta vaivalta etsiä itse sellainen erikoislääkäri, jonka hoitoon haluaisimme ja joka ottaisi uusia potilaita eikä olisi esim. kolmen kuukauden sapattivapaalla lasketun ajan tietämillä. Lisäksi minua ahdisti valita hoitava taho kuulopuheiden ja tuttujen suosituksien perusteella. Yksityissairaaloissa erikoislääkärit ovat isossa auktoriteettiasemassa eikä heidän välillä outojakaan päätöksiä ole oikein kukaan kyseenalaistamassa. Tutkittuun tietoon perustuvia hoitoprotokollia on oman kokemukseni mukaan vähemmän (koska niiden huolellinen kehittäminen maksaa aikaa ja vaivaa) joten sitä on enemmän kunkin lääkärin mieltymysten varassa. Julkisella puolella kaikkea hoitoa ohjaavat taas tiukat hoitoprotokollat ja niitä todella noudatetaan, oli kyse sitten kanyylin laitosta tai synnytyksen käynnistämisestä. Tämä takaa tasalaatuista hoitoa vaihtuvien lääkärien hoidossa ja selkeyttää hoitopolkua, mutta ei toisaalta anna tippaakaan jouston mahdollisuutta.

Julkisen puolen valitessani uskoin pääseväni mahdollisimman kauas siitä yhdestä synnytysskenaariosta mitä halusin mahdollisuuksien mukaan välttää, eli sektiosta. Perehdyttyäni asiaan enemmän ja tutustuttuani eri hoitomalleihin julkisella puolella, päädyimme vielä askeleen kauemmas eli Birth Centerin asiakkaiksi. Kyseessä on sairaalan vieressä oleva kätilövetoinen yksikkö, ja kaiken sujuessa käsikirjoituksen mukaan, et tapaa lääkäriä ennen kuin vauvan kotiinlähtötarkastuksessa muutama tunti synnytyksen jälkeen.  Ja sitten oman kodin rauhaan toipumaan, minne kätilöt tulevat sitten päivittäisille kotikäynneille. Läpäisin tiukahkon potilaaksiottoseulan ja meidät todettiin terveeksi, riskittömäksi ja heille sopivaksi perheeksi. Raskaudenajan seuranta tapahtui siis yhden ja saman kätilön toimesta ja sujui todella hyvin. Orastaneeseen korkeaan verenpaineeseen (tai matalan verenpaineen nousemiseen normaalilukemiin) suhtauduttiin vakavasti ja verikokeita ja verenpainetta seurasi taustalla myös lääkäri, emme vain tavanneet koskaan kasvokkain. Kaikki sujui mallikkaasti ja oli luottavainen olo loppumetreilläkin.

Laskettuna aikana meillä oli kontrolliaika kätilön kanssa, ja päädyimmekin sitten sairaalan puolelle tsekkaamaan vauvan liikehdintää käyrille ja ultraan. Kaikki oli periaatteessa ihan hyvin, kaikki virtaukset, sykkeet jne viitearvoissa, mutta vauva ei vaan liikkunut. Suunnitelmat kätilövetoisesta synnytyksestä kodinomaisessa ympäristössä ja lääkkeettömiä kivunlievityskeinoja hyödyntäen muuttuivat varsin nopeasti lääkärivetoiseksi lääkkeelliseksi käynnistykseksi.

Mikään ei tietysti sujunut niin kuin piti, ja vajaan vuorokauden käynnistelyn jälkeen vauvan sydänäänet laskivat liikaa, eivätkä nousseet tarpeeksi nopeasti, joten alatiesynnytys muuttuikin pikaiseksi reissuksi leikkaussaliin. Loppuhyvin, terve vauva ja terve, vaikkakin reippaasti verta menettänyt äiti ja hieman shokissa oleva isä. Onneksi mies pääsi leikkaussaliin mukaan ja saimme sinne myös tueksi ja turvaksi oman kätilömme. Ja mulle töistä tutun anestesialääkärin, joka oli kullanarvoinen lisä. Kannatti myös makoilla hieman ekstraa leikkuupöydällä, sillä haava oli tikattu niin siististi ja huolella, että sitä hämmästeli jokainen osaston kätilö jälkeenpäin. Ei ollut laiskan ompelijan tunnusmerkkejä eli haavahakasia, vaan huolella ja kauniisti taiteiltu haava.

Pikaisen kotiutuksen sijaan jouduin osastolle useaksi päiväksi ja toipumaan leikkauksesta, mitä en todellakaan halunnut. Haava oli alkuun todella kipeä eikä mikään määrä kipulääkettä tuntunut tehoavan. Sama tuttu nukkumatti muokkasi aamuyön tunteina kivunhoitosuunnitelman uusiksi ja se toimi siihen asti, että aamun virkaintoinen kätilö päätti olla noudattamatta muokattua suunnitelmaa ja lukea standardia hoito-ohjetta kuin Raamattua.  Sain myös lukemattomia kertoja kuulla oven takana tehdyn raportin aikana olevani hermoheikko ensisynnyttäjä, ja vielä sairaanhoitaja! Tämä muun muassa sen jälkeen, kun tuoretta leikkaushaavaa oli joku poropää yrittänyt käpälöidä likaisilla hanskoilla ja olin päätynyt sitten pysäyttämään toiminnan ja ystävällisesti luennoimaan käsihygienian peruspilareista…

Lopussa kotiutuminen meinasi vielä peruuntua vauvan liiallisen painonlaskun takia, mutta yön aikana olimme saaneet umpattua juuri riittävästi maitoa pieneen mahaan ja pääsimme kotiin, omaan rauhaan. Birth Centerin kätilöt tekivät vielä useamman kotikäynnin ja kävimme rauhassa läpi kaiken tapahtuneen.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Suurlähettilään vieraana

Ihanaa yhdeksättäkymmenettä yhdeksää itsenäisyyspäivää rakas Suomi! Pian nähdään!


Myös täällä pallon alla juhlittiin Suomen 99-vuotista itsenäisyyttä, tänä vuonna oikein extratyylikkäästi. Suomen Australian suurlähettiläs järjesti Perthissä olevan kunniakonsulin luona itsenäisyyspäivän vastaanoton, ja muutama meitä Perthin suomalaisia oli kutsuttu mukaan. Vieraslista koostui lähinnä siis paikallisista, joilla oli joitain bisnes-kytköksiä Suomeen, sekä meistä suomalaisista paikallisaktiiveista.


Mies jäi vauvan kanssa kotiin, ja me vedimme vauvan kummitädin kanssa mekot päälle, korkkarit jalkaan ja suuntasimme kohti Peppermint Groven hienostoaluetta. Juhlapaikka oli kaunis, vanha talo joen rannassa, upea paikka puutarhajuhlille. 

Oli ihana ilta. Olin ensimmäistä kertaa ulkona yksin vauvan syntymän jälkeen, joten ilmassa oli jännityksen tuntua kun auton ovi läimähti kiinni. Nautin joka hetkestä, shamppanja maistui ja cocktailpalat olivat herkullisia. Tutustuimme uusiin ihmisiin ja virittelimme yhteistyökuvioita Perthin suomalaisille.



Iltakymmenen aikaan iski väsymys ja tyytyväisenä ja rentoutuneena suuntasin kotiin. Mies oli saanut vauvan nukkumaan ongelmitta ja kaikille jäi hyvä fiilis. 


Ja niin, olihan se myös 2-vuotis hääpäivämme. Paras lahja oli päästä hieman tuulettumaan ulos! Nyt jaksaa taas. :)

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Loppuraskauden tuskaa

Kesä vaihtui syksyksi, vaikka lämpötiloissa ei kyllä huomannut mitään eroa, ja samalla alkoi viimeinen raskauskolmannes. Hikoilin kuin pieni sika, ihoa kutitti edelleen ja paha olo ja oksentelu jatkui. Yöunet muuttuivat siedettävistä parin-kolmen tunnin pätkistä pahimmillaan tunnin mittaisiksi sirpaleiseksi sotkuksi. Heräilin joko kutinaan, vessahätään tai uutuutena alkaneeseen vaivaan, rannekanavaoireyhtymän aiheuttamaan hermokipuun ja tunnottomuuteen sormissa. Töissä oli varsin raskasta olla huonosti ja vähän nukkuneena.

Viimeiseksi jäänyt käsityö, vauvan peitto. Tämän jälkeen virkkuukoukun pito kädessä kävi mahdottomaksi
Työnteko oli siis välillä yksi suuri vitsi. Olin suurimman osan työvuoroista vuorovastaavana, ja lähinnä istuin tai nojasin seinään  lähellä potilastaulua. Kun aiemmin kävelin keskimääräisessä vuorovastaavan työvuorossa noin 10 000 askelta per vuoro, sain lukeman parhaimmillaan alle 5000 askeleen. Puhelin oli uusi paras ystäväni, ja soittelin sillä ohjeita sen sijaan, että olisin raahustanut osaston toiseen päähän. Ne muutamat työvuorot heräämössä olivat sumuisia ja täynnä kauhua, oksennanko kilpaa potilaan kanssa vai en... En kuitenkaan halunnut käyttää kaikkia sairaslomapäiviä, vaan yritin tsemppailla minkä pystyin. Australiassahan sairasloma, tai personal leave täytyy ansaita ennakkoon. Me saadaan 13 päivää työvuoden alussa sairaslomaa joka kertyy aina seuraavalle vuodelle jos sitä ei käytä, ja 2 päivää kertymätöntä. Tämä 15 päivää per vuosi on tarkoitettu sitten kaikkeen mahdolliseen sairastamiseen, lääkärikäynteihin, lasten sairastamiseen tai kummin ja koiran hautajaisiin. Kun se loppuu, on käytettävä lomapäiviä tai palkatonta lomaa jos on lisätarve sairauspoissaololle. Halusin jäädä äitiyslomalle tietäen, että saikkusaldo ei ole ihan nollissa töihin palatessa.

Hyvät suomikaverimme tulivat meitä moikkaamaan Indonesiasta, ja pitkä viikonloppu oli hyvin rauhallinen. Hyvää ruokaa, pieni vierailu viinitiloilla kun oli kerrankin tilanne ettei tarvitse miettiä kuka on kuskina, ja leppoisaa oleilua hyvässä seurassa. Kävimme lyhyellä visiitillä Kings Parkin kasvitieteellisessä puutarhassa, ja mulla loppui jo siellä voimat niin, että miehen piti hakea kauemmas parkkeerattu auto kun en vaan pystynyt siihen reilun kilsan matkaan helteessä. Ärsytti ja turhautti olla niin voimaton. 

Huhtikuussa oli vihdoin juhlahetki, kun sai laittaa pitkät housut ja pitkähihaisen paidan päälle ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen! Helteet olivat viimeinkin ohi. Tajusin myös, mikä etu varvassandaalien käytössä oli, ensimmäistä kertaa maha oli tiellä kenkiä jalkoihin taiteillessa. Koko kesä oli kulunut thongseissa tai työkengissä.

Miksi kaikkien äitiysvaatteiden pitää olla raidallisia? Oli ihan mahdotonta löytää edullisia, ei-raidallisia paitoja!
Huhtikuussa oli myös toinen iso juhlahetki. Aloitin äitiysloman viikolla 34, enkä katunut päätöstä hetkeäkään. Jos olisin halunnut työskennellä pidempään, olisi siihen tarvittu lääkärintodistus. Oli kaikille parempi ratkaisu, että jäin lepäämään kotiin. Pelkäsin ensin, että aika käy pitkäksi, mutta ei se kyllä käynyt. Tein hiljalleen rästiin jääneitä juttuja ja tapailin kavereita. Vuorotyötä ja fly in-fly out-duunia tekevissä ihmisissä on se hyvä puoli, että aina löytyy seuraa jostakusta vapaapäivällä olevasta keskellä viikkoakin. Ja jos ei löytynyt, niin löhöilin kotona hyvällä omallatunnolla tai kävin vaikka jalkahoidossa lähiostarilla.

Ensimmäisen äitiyslomapäivän kunniaksi, kun ei tarvinnut enää välittää sairaalan hygieniaohjeista! Sormuksetkin mahtuivat vielä juuri ja juuri nimettömään
Onneksi miehelläkin oli välillä vapaapäiviä opinnoista, joten vietimme kivoja päiviä yhdessä etsien tarvittavia vauvajuttuja sekä rempaten taloa. Tai siis mies remontoi ja minä annoin ohjeita ja mielipiteitä. Olimme vihdoin joulukuussa päässeet yksimielisyyteen materiaaleista ja nyt vaihdoimme huone kerrallaan vanhan, likaisen kokolattiamaton laminaattilattiaan ja maalasimme katon ja seinät. Tavoitteena oli saada kaikki huoneet valmiiksi ennen vauvan syntymää, mutta loppuenlopuksi aikataulu oli vain liian kunnianhimoinen, ja osa huoneista oli pakko jättää myöhemmäksi.

Viimeisiä viikkoja viedään! Ja taas raidallinen paita!

lauantai 26. marraskuuta 2016

Keskiraskauden tuskaa keskikesällä

Jos me ikinä, ikinä päädytään yrittämään toista lasta, niin voin tässä julkisesti vannoa, että mä en aio olla raskaana keskellä Australian kesää. Yksi kerta riitti ja tuskaa oli, ei koskaan enää kiitos. Okei, saan olla kiitollinen, etten ollut viimeisilläni raskaana, vaan vasta toisella kolmanneksella, mutta hirveiltä ne +40 helteet tuntuivat silti!

Pahoinvointini ei siis tuntenut kalenteria ja noudattanut lupailtua "kyllä se toisella kolmanneksella helpottaa"-kaavaa. Sama kurjuus jatkui, ja siihen tuli lisäksi uusi vaiva. Hormoneista johtuva ihottuma. Kutisin, raavin, kutisin ja raavin. Iho tulehtui, yritin sitä hoitaa pienellä määrällä aurinkoa ja merivettä, mutta mikään ei auttanut. Yöt olivat pahimpia, kun ei saanut kutinalta nukutuksi. Vihdoin oli pakko antaa periksi ja käydä lääkärissä, mutta keinot ovat aika rajatut. Sain kortisonirasvaa ja antihistamiinia, joka sivuvaikutuksena väsytti. Lääkkeen aiheuttama väsymys oli itseasiassa taivaallista, koska sain sen avulla nukutuksi edes alkuyöstä useamman tunnin putkeen. Toisaalta olin  niin pöhnässä herätessäni, ettei päivystysvuorojen tekeminen enää tuntunut turvalliselta. Ihana omalääkäri suostui kirjottamaan lääkärintodistuksen, missä kiellettiin päivystysvuorot ja viikkoa myöhemmin ihotautilääkäri kielsi instrumentoinnin useammaksi viikoksi, että käsien iho saisi parantua kunnolla.

Vihdoin joulun aikoihin kutina helpotti hiljalleen ja iho parantui siedettävään kuntoon, mutta ei missään nimessä täydelliseksi. Lääkäri varoitteli, että iho-oireet voivat pahimmillaan kestää jopa 6 kuukautta synnytyksen jälkeen, ja näyttää ikävästi siltä että tätä aikataulua kroppani kyllä noudattaa!

Joulupallot
Löysissä sairaalavaatteissa hiihtely päivät pitkät peitti kasvavaa mahaa aika tehokkaasti, joten jos en aktiivisesti kiroillut pahaa oloani, ei raskaus näkynyt juurikaan ulospäin. Maha pullahti sitten ihan kunnolla esille joulua ennen ja jouluna kerroimme asiasta viimeistään kaikille, kun julkaisin mahakuvan Facebookissa. Samoihin aikoihin aloin hiljentämään työtahtia.

Jouluaaton raskauskaapista ulostulo-kuva
Joulun jälkeen tein siis yhden raskausajan fiksuimmista päätöksistäni, ja lyhensin työaikaani yhdellä lomapäivällä per viikko. Meillä oli koko vuosi ollut niin hirveän haipakkaa ja sairastapausta toisensa perään töissä, etten ollut koko vuonna pitänyt kuin yhden kokonaisen lomaviikon häämatkan takia. Olin toki ottanut satunnaisia vapaapäivä ja järkännyt mm. sen tyttöjen pitkän viikonlopun Singaporessa, mutta muuten koko vuosi oli kulunut töissä kiireen ja stressin keskellä. Katsottuani vuosilomasaldoani palkkakuitista päätin helpottaa elämääni, sillä erinäköisiä lomapäiviä oli tosiaan kertynyt reippaasti. Oli ihan hillitön ero jaksamisessa, kun sai levätä ylimääräisen päivän joka viikko ja olla vaan ja nauttia elämästä.

Crown Casinolla miehen synttäreitä juhlimassa
Maha kasvoi kasvamistaan ja tahti hidastui. Helteet jatkuivat ja aloin olla jo ihan valmis talvea varten. Tietysti juuri tänä vuonna kuumat säät jatkuivat pitkälle syksyyn ja vielä huhtikuussa oli +30 päiviä. Miehen töiden ja opiskeluiden takia vietimme aika tylsää, hiljaista kotielämää, mikä kyllä sopi mun olemattomaan vireystilaan loistavasti. Miehen synttäreitä juhlimaan jaksoimme sentään lähteä, olin ostanut lahjaksi liput Lion Kingin musikaaliin ja kävimme kasinolla syömässä. Yhdet drinksut musikaalin jälkeen, ja olinkin jo valmis kotiin ja nukkumaan.

En siis missään vaiheessa kokenut sitä ihanaa huoletonta keskiraskauden vaihetta mitä kaikkialla kovasti mainostettiin. Samaa kuraa se oli alusta loppuun.