Tämä viikonloppu EI TODELLAKAAN ole mennyt kuin Strömsössä. Olisipa jo ohi, pääsisi takaisin töihin ja loppuisi tää fiasko toisen perään-tapahtumaketju. Tai ainakin rikkoontuneista asioista ja ötököistä voisi tehdä vaan loggauksen nettijärjestelmään ja Joku Muu tulisi sen korjaamaan.
Ensin oli tyhmä kina puhelimessa illalla miehen kanssa. Heräsin aamullakin kiukkua pihisten ja valmistauduin käyttämään laatikon pohjalta löytyneen viimeisen 30-v synttärilahjan, kokkikurssin. Sopivasti ajoissa, kaksi päivää ennen kortin (ja minun) vanhentumista. Kurssipaikka oli kätevästi lähellä entistä kotiamme, mutta hupsis, eipä asuta enää sielläpäinkään. Googlailin ajo-ohjeet ja tajusin, että pitäis vähän pistää töpinää töppösiin tai myöhässä ollaan. Sitten muistin, mikä viikonloppu olikaan kyseessä, City to Surf-maratooni keskustasta rantaan ja keskusta täynnä tiesulkuja, mukaanluettuna se moottoritie, mitä pitkin mun pitäisi huristella sinne kurssille... Siis lisää vauhtia.
Kaivoin kaapista ekat siistit vaatteet päälle, ja siinä lempparipaidan päällähän komeili sitten silverfish, ällöttävä vaatteita syövä hopeanvärinen ötökkä. J bongasi näitä muutaman ekojen päivien aikana, ja vannoi ja vakuutti anopin kannustamana, että jokaisessa talossa näitä on. This is Straya, get used to the bugs oli ainoa vastaus, minkä sain aneltuani ötökkäpommeja ennaltaehkäisevänä ratkaisuna, ennen muuttoa. Kuinka helppoa olisikaan ollut myrkyttää tyhjä talo... Tähän hullun eurooppalaisen pyyntöön ei tietenkään suostuttu, vaan sain lempeät luennot siitä, miten ihan joka talossa on ihan vaan muutama ötökkä, pari silverfishiä mukaanluettuna, mutta no worries, ei niitä ikinä ole montaa. Eipä!
Kiljuen ja entistä kiukkuisempa kasasin tavarat kokkikurssille, tasapainoilin ulos kolme kassia, vesipullo ja varakengät yhdessä kädessä, kotiavaimet ja iPhone toisessa ja kräts, siihen etupihan tiilikoristeluunhan se kännykkä putosi ja pimeni, kun yritin samalla sekä sulkea ovea, että laittaa lempeää palautetta töissä olevalle miehelle ko. ötökkäepisodista. Pimentyneessä kännykässä tallessa ollut osoite sitten noin suunnilleen- ulkomuistista navigaattoriin ja kohti tiesulkuja, joista selvisin onneksi ajoissa ja kunnialla kokkikurssille.
Rento, hauska aamupäivä vietnamilaiseen henkeen kokkaillen olikin tiukan, yläasteen huumorintajutonta kässänopea muistuttaneen tiukkapipon valvonnassa. Toinen pöytäryhmä sai ihanan, nuoren ja energisen kokin, me tämä vanha paatunut korppu joka ehti moittia aika montaa tekemääni asiaa. Paluu nuoruuteen, hinta $125. Ruoka oli onneksi hyvää.
Maha täynnä sapuskaa oli aika rientää kohti keskustaa ja vapaaehtoishommiin AFS:n orientaatiopäivään. Auto oli ainoa menopeli ehtiä ajoissa, ja perillä odotti iloinen yllätys, pelkkää taskuparkkeerausta tarjolla. Taito, jota olen aktiivisesti vältellyt viimeiset 10 vuotta. Olipa ihanaa kokeilla sitä ihan yksin, melkein ydinkeskustassa, pari kärsimätöntä tonttua takapuskurissa huohottaen.
Nyt helpottaa jo vähän, kädessä lasi lempparipunkkua (Howling Wolves Shiraz 2009) ja lähikaupan ötökkämyrkkyosasto tyhjennettynä vaatekaappeihin. Ehdin jo hihkua, että ylihuomenna pääsee sentään töihin turvaan itseltäni, mutta mullahan on piru vieköön vapaapäivä!