lauantai 24. elokuuta 2013

Not so Strömsö

Tämä viikonloppu EI TODELLAKAAN ole mennyt kuin Strömsössä. Olisipa jo ohi, pääsisi takaisin töihin ja loppuisi tää fiasko toisen perään-tapahtumaketju. Tai ainakin rikkoontuneista asioista ja ötököistä voisi tehdä vaan loggauksen nettijärjestelmään ja Joku Muu tulisi sen korjaamaan.

Ensin oli tyhmä kina puhelimessa illalla miehen kanssa. Heräsin aamullakin kiukkua pihisten ja valmistauduin käyttämään laatikon pohjalta löytyneen viimeisen 30-v synttärilahjan, kokkikurssin. Sopivasti ajoissa, kaksi päivää ennen kortin (ja minun) vanhentumista. Kurssipaikka oli kätevästi lähellä entistä kotiamme, mutta hupsis, eipä asuta enää sielläpäinkään. Googlailin ajo-ohjeet ja tajusin, että pitäis vähän pistää töpinää töppösiin tai myöhässä ollaan. Sitten muistin, mikä viikonloppu olikaan kyseessä, City to Surf-maratooni keskustasta rantaan ja keskusta täynnä tiesulkuja, mukaanluettuna se moottoritie, mitä pitkin mun pitäisi huristella sinne kurssille... Siis lisää vauhtia.

Kaivoin kaapista ekat siistit vaatteet päälle, ja siinä lempparipaidan päällähän komeili sitten silverfish, ällöttävä vaatteita syövä hopeanvärinen ötökkä. J bongasi näitä muutaman ekojen päivien aikana, ja vannoi ja vakuutti anopin kannustamana, että jokaisessa talossa näitä on. This is Straya, get used to the bugs oli ainoa vastaus, minkä sain aneltuani ötökkäpommeja ennaltaehkäisevänä ratkaisuna, ennen muuttoa. Kuinka helppoa olisikaan ollut myrkyttää tyhjä talo... Tähän hullun eurooppalaisen pyyntöön ei tietenkään suostuttu, vaan sain lempeät luennot siitä, miten ihan joka talossa on ihan vaan muutama ötökkä, pari silverfishiä mukaanluettuna, mutta no worries, ei niitä ikinä ole montaa. Eipä!

Kiljuen ja entistä kiukkuisempa kasasin tavarat kokkikurssille, tasapainoilin ulos kolme kassia, vesipullo ja varakengät yhdessä kädessä, kotiavaimet ja iPhone toisessa ja kräts, siihen etupihan tiilikoristeluunhan se kännykkä putosi ja pimeni, kun yritin samalla sekä sulkea ovea, että laittaa lempeää palautetta töissä olevalle miehelle ko. ötökkäepisodista. Pimentyneessä kännykässä tallessa ollut osoite sitten noin suunnilleen- ulkomuistista navigaattoriin ja kohti tiesulkuja, joista selvisin onneksi ajoissa ja kunnialla kokkikurssille.

Rento, hauska aamupäivä vietnamilaiseen henkeen kokkaillen olikin tiukan, yläasteen huumorintajutonta kässänopea muistuttaneen tiukkapipon valvonnassa. Toinen pöytäryhmä sai ihanan, nuoren ja energisen kokin, me tämä vanha paatunut korppu joka ehti moittia aika montaa tekemääni asiaa. Paluu nuoruuteen, hinta $125. Ruoka oli onneksi hyvää. 

Maha täynnä sapuskaa oli aika rientää kohti keskustaa ja vapaaehtoishommiin AFS:n orientaatiopäivään. Auto oli ainoa menopeli ehtiä ajoissa, ja perillä odotti iloinen yllätys, pelkkää taskuparkkeerausta tarjolla. Taito, jota olen aktiivisesti vältellyt viimeiset 10 vuotta. Olipa ihanaa kokeilla sitä ihan yksin, melkein ydinkeskustassa, pari kärsimätöntä tonttua takapuskurissa huohottaen.

Nyt helpottaa jo vähän, kädessä lasi lempparipunkkua (Howling Wolves Shiraz 2009) ja lähikaupan ötökkämyrkkyosasto tyhjennettynä vaatekaappeihin. Ehdin jo hihkua, että ylihuomenna pääsee sentään töihin turvaan itseltäni, mutta mullahan on piru vieköön vapaapäivä!

torstai 22. elokuuta 2013

Home sweet home

Kotona on nyt oltu reilu viikko. Sinä aikana on ehditty kokea omakotitaloasumisen ihanuudet ja kurjuuksiakin. Kaikki on siis mainiosti, mitä nyt tiskikone päätti lurauttaa vedet lattialle ensimmäisellä käyttökerralla. Onneksi oli pelkät koneenpesuaineet sisällä, eikä likaisia astioita. 15 litraa tahmeaa vettä tuli mopattua lattialta, ja myöhemmin paljastui myös vioittunut putki tiskialtaassa. Taas ollaan ilman tiskikonetta, johan sitä kuukauden ehdin fiilistellä että kohta on! Uutta ei tule, ennenkuin joskus vuonna X kun tehdään keittiöremppa, tuohon vanhaan, rikkoutuneeseen putkeen ei uskalla enää liittää uutta.

Tilaa on. Fiilistelen keittiössä edelleen päivittäin tilaa, ja valoisuutta. Molempia riittää. Ikkunat on isot. Ja likaiset. Sunnuntaina niitä pesemään siis! Maalisävyt ovat harkinnassa ja kohta päästään toivottavasti maalaamaan. Huone kerrallaan, ilman suurta stressiä.

Mies aloitti jo pienimuotoisen pintarempan meidän kylppärissä ja jyrsii laattojen välistä tummuneet saumausaineet irti ja uudet tilalle, ja vaihdetaan sinne samalla hieman hmmhh.. modernimmat pyyhetelineet, vessapaperirullan pidikkeet jne. Edellisen sisustajan posliiniset, kermanväriset ja ruusukuvioidut telineet saavat siis lähteä... Sama urakka sitten siihen toiseen kylpyhuoneeseen ja yläkerran vessaan.

Pihaa on laitettu ja suunniteltu ja sieltä on jo karsittu vähän kamaa poiskin, että saadaan uutta tilalle. Suunnitelmissa olisi ainakin limepuu ja toinen mustikkapensas. Naapurin puolelta taittuu sen verran raskaan oloisesti mulperripuun oksia, että siitä taitaa irrota meillekin aika runsas sato. :)

Elossa siis ollaan. Netti ei toimi vielä kunnolla, ylläri.. palataan siis astialle, kunhan piuhat saadaan kytkettyä.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

FIFO-äksyilyä

FIFO, eli fly in - fly out-elämäntapa sanelee meidän elämää ärsyttävän paljon. Australia on iso maa, ja etenkin lähes puolet mantereesta lohkaiseva Länsi-Australia. Kaivokset ovat usein kaukana sisämaassa, eikä siellä ole infrastruktuuria jatkuvaan elämiseen. Usein on vain kaivos, majoitustilat ja ruokahuolto duunareille, sekä tietysti se hiekkapintainen kiitorata lentokenttänä. Isoilla kaivosfirmoilla on rahaa pyörittää sitten tätä FIFO-rulettia ja lennättää työntekijät Perthistä kaivoksille, ja sitten takaisin kotiin. Homma toimii eri mittaisilla, säännöllisillä työvuoroilla eli rostereilla. Yleisimpiä ovat 1 and 1, 2 and 2 ja  2 and 1, missä kerrotaan viikkoina, montako ollaan töissä ja monta vapaalla. Lennot lähtevät joko Perthin varsinaisesta kotimaanterminaalista isoilla koneilla esim. Port Hedlandiin, ja kenttä onkin tiistai-ja torstaiaamuisin pölyisiin oransseihin  huomiotakkeihin pukeutuneiden kaivosmiesten valtaama tai sitten pieniltä sivulentokentiltä pikkupikku koneilla muualle WA:n maaseudulle keskelle-ei-mitään.

J on tehnyt meidän yhdessäoloajan ensin tuota 1 and 1-rosteria mistä tykkäsin paljon. Sain fiksailtua viikottaiset vapaapäivät kivasti niille päiville kun mies oli kotona, kun vuoronvaihto tapahtui aina tiistaisin tai torstaisin. Sitten vaihtui kaivos (ja osavaltio), ja tuli 2 and 2. Eka viikko vielä menettelee, mies on päivävuorossa eli voidaan jopa puhua puhelimessa iltaisin, mutta toisen viikon  viikonloppuun mennessä olen yleensä romuna. Yövuoro plus aikaero Queenslandiin takaa sen, että puhelimessa ei puhuta ja ikävä ottaa vallan. Nyt on menossa juurikin tämä kakkosviikonloppu, ja oon aika siipi maassa tämän muuttosotkun keskellä yksinäni.

Toisaalta ne kaksi vapaaviikkoa ovat ihan taivaallisia, mies on kotona koko ajan ja saadaan vaikka mitä kivaa tehtyä, reissattua pitkiä viikonloppuja ja vietettyä rentoja arkivapaita yhdessä. Ikävä kyllä, kohta vaihtuu taas kaivos ja saamme riesaksemme paskimman mahdollisen rosterin, 2 and 1. Kaksi viikkoa duunia 12 h vuoroilla, viikko kotona ja sama alusta. Ärrrrrinmurrin! WA:m kaivosbuumi on tälyä erää ohi, paljon duunareita on lomautettuna tai työttömänä, J kertoi viime viikolla että jonkun kaivosmiesten facebook-sivuston mukaan pelkästään vuoden alusta on irtisanottu yli 700 miestä, ja lähes kukaan ei ole löytänyt uutta duunia alalta. Ei sovi siis valittaa, kun töitä yhä on, mutta ärsyttää silti.

Elämä jakaantuu niin täysin kahtia, siihen yhteiseen meidän elämään, ja sitten yksinäiseen omaan elämään. Tiedän, etten ole yksin ongelmani kanssa, puoli osavaltiota tuntuu elävän FIFO-duuneista, sillä kaivoksille tietysti lennätetään paitsi kaivosmiehet, myös insinöörit, mekaanikot, keittäjät, siivoojat, ensihoitajat ja muut tukihenkilöt. Odotan vain sitä päivää, kun meidän ei tarvitse enää treffailla lentokentällä ja kyttäillä säätiedotuksia, pääseekö pieni potkurikone laskeutumaan pölyiselle kiitotielle. Tai sateen sattuessa mutaiselle kiitotielle eli joutuuko miehistö odottelemaan tyhjänpanttina vapaapäivänään kotiinlähtöä. Olisi kiva myös luottaa siihen, että saisimme oletusarvoisesti viettää synttärit, joulut ja muut juhlat yhdessä ja näkisimme kavereitakin joskus. Nyt yksi miehen parhaimmista entisistä työkavereista on täysin vastakkaisessa työnkierrossa eri kaivoksella eivätkä äijät näe toisiaan koskaan. Toista kaveripariskuntaa olemme nähneet lähes vuosi sitten, samasta syystä.

Yritän hokea mielessäni mantran lailla, että tätä ei toivottavasti kestä kuin 6 kuukautta, ja jokainen ylimääräinen viikko töissä pienentää meidän uutta pikku asuntolainaa ihan kelpo summalla, mutta toistaiseksi zenmäinen tyyni mielentila on jäänyt saavuttamatta.