perjantai 23. kesäkuuta 2017

Lääkärimietteitä

Olen viimeisen kahden vuoden aikana tavannut omalääkäriämme useammin kuin ikinä aiemmin ketään lääkäriä. Onneksi löytyi hyvä, osaava ja miellyttävä lekuri kenellä käydä. Australiassahan omalääkäri, tai General Practitioner-systeemi on vähän erilainen kuin esim. Suomessa. GP:t ottavat potilaita vastaan omilla vastaanotoillaan ja saavat itse esim. päättää hinnoittelunsa, Medicaren eli paikallisen Kelan korvaus on aina sama, joten asiakkaan maksettavaksi jäävä summa vaihtelee nollasta useisiin kymppeihin. Vastaavasti potilaat saavat itse valita lääkärinsä. Vastaanotot vaihtelevat ihan pienistä yhden-kahden lääkärin paikoista isompiin Medical Centreihin missä on sitten kymmenittäin lääkäreitä, usein yksityiset labrapalvelut vieressä ja usein jalkahoitajia, fyssareita jne myös. Monet GP:t myös erikoistuvat johonkin pienempään osa-alueeseen, usein lapsiin, vanhuksiin tai esim. perheiden hoitoon mihin saattaa sisältyä raskauden ja synnytyksen hoito.

Valinnanmahdollisuudessa on hyviä ja huonoja puolia. Vuosia sitten, Perthiin juuri muuttaneena en ensin tarvinnut lääkäriä mihinkään, joten en jaksanut etsiä itselleni omalääkäriä ja rekisteröityä minkään vastaanoton potilaaksi. Homma toimi siihen  asti, että tarvitsin ensimmäisen kerran lääkäriä rajumpaa flunssaa ja ennenkaikkea sairaslomatodistusta varten. Mikään klinikka ei ollut kiinnostunut asiakkuudestani, vaan kaikilla vastaanotoilla mihin yritin saada aikaa, oli täyttä. He eivät ota uusia potilaita. Päädyin viimein keskustaan varsin kalliille vastaanotolle, missä sain sitten kalliin saikkulappuni ja kehoituksen syödä Panadolia.. Tämän kokemuksen jälkeen sain vihdoin aikaiseksi rekisteröityä samalle klinikalle, kuin missä mieskin oli asioinut lapsuudestaan alkaen. Kävin klinikalla pari kertaa milloin mistäkin  syystä, mutta varsinaista omalääkäriä ei löytynyt ja fiilis oli aika neutraali. En ollut pahoillani, kun muutimme sen verran kauas, että oli järkevää etsiä uusi omalääkäri.

Tällä kertaa oli tarkoitus paneutua asiaan hieman, ja etsiä suosituksia meille sopivasta GP:stä. Se etu sairaalamaailmassa työskentelystä on, että duunipaikan omat lekurit usein tuntevat näitä omalääkäreitä ja osaavat suositella tai varoittaa ainakin omasta näkökulmastaan. Itsekin tietää vähän, mitä etsiä. Lääkärilläni on oltava hyvät kommunikointitaidot, riittävä kliininen osaaminen ja ennenkaikkea rohkeus myöntää milloin oma osaaminen loppuu ja on syytä kirjoittaa lähete erikoislääkärille. Toisin kuin Suomessa, täällä ei voi mennä edes yksityispuolella erikoislääkärille ilman lähetettä. Mikään ei ole pelottavampaa, kuin lääkäri joka luulee osaavansa kaiken ja kieltäytyy hankkimasta toista, tai kolmatta mielipidettä asiaan. Yleislääkärin vaativan roolin yksi tärkeimmistä asioista on erottaa joukosta jatko-hoitoa erikoissairaanhoidon puolella tarvitsevat, eikä vain katsella ja odotella.

Toisin kuitenkin kävi, ennenkuin ehdin tehdä taustatyötä alueemme lääkäreistä, tarvitsin akuutin ajan seuraavalle aamulle, ja varasin puhelimessa ajan läheiseltä vastaanotolta spekseillä "kenelle vaan saan ajan huomisaamuksi". Onni potkaisi, ja päädyin nykyisen omalääkärini vastaanotolle. Meille löytyi samalla täydellinen omalääkäri. Hyvä niin, koska nyt päiväkodin alettua siellä on saanut ravata lapsen kanssa useampaan otteeseen, samoin raskausaikana. Viimeksi tänään käytiin vähän vilkuilemassa korvia, huoh.
Harmittavasti ko. paikka ei ole Bulk Billing, eli itselle jää maksettavaa Medicare-korvauksen jälkeen. Lapsen käynnit ovat 2-vuotiaaksi asti aina maksuttomia, ja senkin jälkeen niistä harvoin jää isoa summaa maksettavaksi. Perusrokotukset ja niiden yhteydessä tehty tarkistus ovat samoin maksuttomia, mutta kansallisen rokotusohjelman ulkopuolella olevista rokotteista (esim meningokokki C) joutuu maksamaan maksun sekä rokotteesta, että sen annosta. Raskausaikana osa seurannasta oli maksullista, osa ei. Mutta koska hoito on erinomaista, maksan mielelläni tuon väliinjäävän summan. Jos muutamme jonnekin kauemmas nykyiseltä asuinalueeltamme, tulemme todennäköisesti edelleen jatkamaan käyntejä juuri tällä vastaanotolla. Tiedän, että lääkärini oikeasti välittää voinnistani, ja jo kahdesti on lähetteen vastaanottanut lääkäri kommentoinut omalääkärini toimintaa erittäin positiivisesti. Itselle on tullut tunne, että meistä oikeasti välitetään kun asioita on järjestetty ja hoidettu. Kannattaa siis satsata hyvään lääkäri-potilassuhteeseen.

Tämä valinnanvapaus ja toisaalta valinnanvaikeus kai sitten rantautuu Suomeenkin sote-uudistuksen myötä. Itse olen kokenut systeemin hyväksi, en ole vain yhden tietyn terveyskeskuksen tai vastavalmistuneen tk-lääkärin armoilla. Tiedostan kuitenkin täysin etulyöntiasemani. Minulla on rahaa etsiä ja käydä haluamani lääkärin luona, verkostoja millä selvittää hyviä ja niitä vähemmän hyviä tyyppejä ja olen fyysisesti ja psyykkisesti perusterve aikuinen jolla riittää energiaa tähän etsimiseen. Jollain muulla ei välttämättä ole asiat ihan näin mainiosti. Useiden kymppien out of pocket-maksut tuntuvat pienituloisemmissa perheissä isoilta menoilta, jos jossain on klinikka missä näitä maksuja ei tulekaan. Ongelma on se, että korvaussummat Medicaresta lääkärikeskuksille ovat vakiot, joten tienatakseen rahaa, on vastaanottoaikoja oltava todella tiheään bulk billingissä. Yhdelle potilaalle jää todella vähän aikaa.

Kiitokseksi erinomaisesta hoidosta vein toissa jouluna lääkäriasemalle piparitalon. Täällä kotitekoiset piparitalot ovat edelleen aika harvinaisuus, ja niillä on helppo ilahduttaa ihmisiä jouluisin. Hoitajat kieltäytyivät ehdottomasti pitämästä piparitaloa vastaanotolla, vaan halusivat lääkärimme vievän sen kotiin lapsiana ilahduttamaan. Illalla piippasi kännykkä ja sain kuvan lääkäristä ja hänen lapsistaan tuhoamassa taloa, kuvatekstina diabetes in the making

Yksityistä sairasvakuutusta emme ole lapselle hankkineet. Käymme arkisin tarvittaessa tuolla omalääkärillä, ja jos jotain vakavampaa ilmenee, luotamme hyvän lähetteen avulla ripeään pääsyyn julkiselle puolelle. En ole suuri yksityissairaaloiden kannattaja täällä, ja toistaiseksi esim lapsen korvatulehdusten hoito on sujunut mallikkaasti, ajan on aina saanut samalle aamulle, vaikka sitten ylimääräisenä potilaana. Yksityisen vakuutuksen maksaminen tuntuu turhalta lapsen kohdalla. Meillä aikuisilla se on, mutta siihen on syynä jo verotus, ilman vakuutusta maksat enemmän veroa.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Löydä aihetta ylpeyteen

Viikonloppuna sain ilon olla mukana Perthin Suomikoulun opettajien koulutusluennolla, vaikken edes opeta koulussa. Tutustuimme viime vuoden itsenäisyyspäivänjuhlissa suomalaiseen professoriin, joka opettaa täällä Perthissä ja on tehnyt uraa joka liippaa hyvin läheltä kaksikielisyyttä, ja ylipäätään kielten oppimista. Juhlien mahdollistama suomalaisten networking oli yksi ehdottomista huippukohdista suurlähettilään juhlissa, ja virittelimme heti verkkoja mahdolliseen koulutukseen. Aikataulut natsasivat ja meille järjestyi kiva privaattiluento kaksikielisyyden toteuttamisesta.

Pääsanoma luennolla oli selkeä. Kaksikielisyyden on oltava muutakin kuin kielenopiskelua. Sen on liityttävä kulttuuriin ja suomalaisiin tapohin, muuten se on vain yksi tylsä kotiläksy muiden joukossa ja muuttuu helposti vastenmieliseksi puurtamiseksi. Kielen tehokas oppiminen on siis muutakin kuin sanastoa ja kielioppia, se on uusien sanojen kytkeytymistä tunteisiin ja muistoihin. Helpointahan näitä olisi toteuttaa säännöllisillä vierailuilla Suomeen, mutta monelle meistä australiansuomalaisista tämä nyt vain ei ole mahdollista. On siis löydettävä muita tapoja kyllästää lapsi suomalaisuudella.

Tämän suomalaisempaa tapaa ei ole! Kirjaimellisesti kyllästetty lumella.
Suomikoulun perustaminen on ollut yksi hienoimpia kaksikielisyyden tukemiseen liittyviä projekteja, mitä Perthissä on tehty aikoihin. Koulussa on kolme lasten ryhmää ikäryhmittäin, sekä aikuisten oma ryhmä. Kerran kahdessa viikossa tapahtuva kulttuurikoulu ei kuitenkaan riitä. Suomea olisi pystyttävä ujuttamaan jokapäiväiseen elämään puheen, musiikin, lukemisen ja telkkarin muodossa. Professorilla oli antaa omia, hyväksitodettuja vinkkejä. Muumit ovat todistetusti mitä mainioin tapa käyttää tv:tä hyväksi. Kieli on rikasta, mutta riittävän hidastenmpoista ja ohjelma soveltuu jo varsin pienille. Meillä tämä on ollut suunnitelmissa jokatapauksessa, ostimme koko Muumit-juhlapakkauksen viime lomalta. Ajatuksena on, että meidän telkkari toimii lapsen hereilläoloaikana vain suomeksi niin pitkään, kun suinkin voimme asiaan vaikuttaa. Muumien jälkeen löytynee varmasti muitakin hyviä sarjoja.

Luen jo nyt päivittäin lapselle suomeksi. Olemme saaneet lahjoina paljon suomalaisia kirjoja ja ostimme niitä itse lisää Suomiloman aikana. Äitini myös lähettää lisää kirjoja säännöllisesti huoltopakettien mukana, mikä on ihanaa. Lisäksi kirkolla toimiva suomalainen kirjasto on huhujen mukaan eteläisen pallonpuoliskon laajin suomalainen kirjasto, eli luettavan ei pitäisi heti loppua kesken. Nyt kun lapsi malttaa jo hetken istuakin paikallaan ja keskittyä kirjaan ja kuviin, on lukeminenkin huomattavasti palkitsevampaa kuin ihan alussa. Suosikkikirjana tällä hetkellä on Lits läts lätäkkö ja sen värikkäät sivut ja hauskasti kielen päällä pyörivät lorut. Iltaisin tahkomme läpi sivu kerrallaan Anni Swanin vanhoja satuja vanhasta satukirjastani.

Musiikkia yritämme lisätä päivittäiseen touhuumme. Autossa soi suomalainen musiikki ja yllättäen lapsi rauhoittuu kaikista parhaiten Vain Elämää-sarjan muutamaan lauluun. Hoilottelemme siis autossa Rusketusraitoja ja Anna mulle piiskaa-biisejä, vaikka sanoitusten laatu ei ehkä olekaan ihan kauhean lapsiystävällistä. Yritän koota Spotifyihin jonkun hieman lapsiystävällisemmän soittolistan ja käyttää sitä jatkossa.

Luennoitsija nosti esille sen, että lapsen on voitava tuntea ylpeyttä suomalaisuudestaan ja koettava suomalaisuus osana identiteettiään, jotta kielenkäyttö jatkuu lapsuusiän jälkeen. Tähän identiteetti ja ylpeys-ongelmaan on varmasti moni aiempi ulkosuomalainen lapsi lopettanut kaksikielisyytensä, aikoina jolloin monikulttuurisuus ei ollut rikkaus. Meitä kehoitettiin tukemaan suomen käyttöä, mutta myös antamaan lapselle lupa kieltäytyä, samalla kuitenkin itse jatkaen suomen kielen puhumista normaalisti. Vastakkainasettelun välttäminen on tärkeää.


Nyt yritämme siis toteuttaa pieniä, arkipäiväisiä suomalaisia asioita kotona ja muualla ja osallistua aktiivisesti erilaisiin suomitapahtumiin. Tänä vuonna Suomi 100-teemalla se onkin helppoa, Perthin Suomikirkolla on vaikka mitä tapahtumia ja joulukuussa odottavat upeat itsenäisyyspäiväjuhlat rantahotellissa. Myöhemmin otamme käyttöön vinkit esimerkiksi puhelimen käytöstä suomeksi, tilaamme vaikka Aku Ankan kotiin ja yritämme muutenkin tehdä Suomesta hauskan salakielen, jota pieni yhteisömme käyttää. Jatkamme suomimammojen kanssa treffailua ja kannustamme lapsia käyttämään suomea keskenään.

Jatkan sitkeästi suomen puhumista lapselle aina ja kaikkialla. Nyt se on helpompaa kuin puoli vuotta sitten, kun ei tullut juuri mitään vastakaikua. Yksinäinen juttelu on välillä ollut tylsää, ja sosiaalisissa tilanteissa outoa ja rajoittavaakin. Etenkin anoppi inhoaa mun suomenkielistä juttelua, ja on kieltänyt mua ja miestä juttelemasta suomeksi heillä. Mies onneksi haluaa itsekin oppia suomea mahdollisimman paljon, joten saan kaiken tarvitsemani tuen kaksikielisyyden ylläpitoon perheen sisällä.

Ja joka kerta, kun lapsi sanoo äiti, sydämeni sulaa.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Lapsivapaata häähumua

Pari viikonloppua sitten saatiin miehen kanssa nauttia todellisesta luksuksesta, lapsivapaisiin häihin osallistumisesta. Ihana työkaveri meni naimisiin pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa, ja heti kun viime vuonna Save the Date-kortti kolahti postiin laitoin viestiä lapsen kummeille että miten ois pieni hoitokeikka.. ;) Ja onnistuihan tuo. Lapsi jäi melko iloisena rakkaiden kummien hoivaan meille kotiin ja me saatiin vielä kaupan päälle kyyti juhlapaikalle.


Häät olivat keskikokoiset, n. 100 vieraan juhlat yhdessä Perthin suosituimmista hääpaikoista, Caversham Housen juhlatiloissa Swan Valleyn viinialueella. Rahaa oli kuulemma käytetty n. $20 000 ja se kyllä näkyi. Oli koristetta ja härpäkettä jos jonkinmoista, jokaiselle vieraalle kukkalaite tai ruusu napinläpeen, ja tarjolla oli kolmen ruokalajin pöytiintarjoiltu illallinen juomineen. Kyllä kelpasi.



Hääseremonia oli ulkona puutarhassa, ja saavuimme onneksi aika ajoissa paikalle ja saimme istumapaikat, sillä yllättäen tuoleja oli laitettu esille vain alle puolelle vieraista. Korkokengissä seisominen upottavalla nurmikolla koko seremonian ajan olisi ollut tuskaista, ja moni muu kaveri valitteli kipeitä jalkojaan seremonian jälkeen.


Morsian on mun yksi läheisimmistä työkavereista, vähän sellainen henkinen pikkusisko.Tapaamme usein myös työajan ulkopuolella, joten ollaan kyllä enemmän kuin vain työkavereita. Siltikään en ollut uskoa korviani, kun marriage celebrant ilmoitti, että nyt pari allekirjoittaa vihkivalat, tulisivatko X ja Y todistamaan allekirjoituksia ja sanoi X:n kohdalla mun nimeni! Istuin paikallani vähän hämilläni ja mietin kuumeisesti, onko mun baby brain niin paha vieläkin, että olen unohtanut että mua on pyydetty tälläiseen kunniatehtävään! Hieman nolona kävelin edessä olevan pöydän luo, missä morsiuspari hymyillen hihkaisi YLLÄTYS! Morisan oli unohtanut kysyä edellisellä viikolla multa suostumusta asiaan, ja meinasi, että olisi hauska idea yllättää mut itse juhlassa. Nojuu, olin todella otettu kunniasta, mutta samalla muistelin paniikossa, että eikös todistajien pidä olla Australian kansalaisia, ja mulla on prosessi vielä kesken.. Vihkijä onneksi vakuutteli huolettomana, että ei tässä passeja tarkistella... Selvä.


Vihkimisen jälkeen oli hieman pitkäksi venähtänyt odottelu, kun hääparin kuvia otettiin tuntitolkulla. Syksyn viileys ja istumapaikkojen vähyys ja ulkona terassilla seisoskelu alkoi käydä pitkäveteiseksi, melkein jouduin jo riistämään miehen päältä puvun takin. Samainen puku oli jo aiheuttanut ongelmia juhliin valmistautuessa, mies oli unohtanut puvun kauluspaitoineneen kaikkineen pukupussiin Suomen loman jäljiltä ja asian laita selvisi viimetipassa. Olimme lomalla olleet kaverin häissä Virossa juuri ennen Australiaan paluuta, ja likainen kauluspaita ja lapsen aiheuttamat ruokatahrat puvussa olivat tyystin unohtuneet. Pari tuntia ennen häihin lähtöä mies tajusi etsiä kauluspaitaansa ja sieltähän se löytyi pukupussista. Ei hätää, onneksi on se toinen puku mikä ostettiin meidän omia häitä varten ja sitä on käytetty tasan kerran, on oikein liivi ja kaikki... paitsi että, pari vuotta kaivoselämän päättymisen jälkeen on keho muokkautunut hieman eri malliseksi ja aiemmin tyköistuva puku ei enää mennyt päälle. Muutamien ärräpäiden jälkeen paita sai pikapesun ja mies silitti sen nöyrästi. Pahimmat tahrat rapsuteltiin pois puvusta ja ryppyyntyneet housut höyrytettiin suoraksi taas. Ihan siisteiltä me molemmat loppupeleissä näytettiin.


Oli ihana juhlia kahdestaan, ottaa pari lasia enemmän hyvää viiniä ja kuohuvaa ja nauttia. Kummitäti jäi meille yöksi, ja talo oli hiljainen ja pimeä kun kotiuduimme puolen yön tietämillä. Tämän avulla jaksaa taas. Niin ihana kuin lapsen kanssa onkin käydä juhlissa ja ne edelliset hääthän menivät siis upeasti 8 kk vanhan pikkumiehen kanssa, niin kyllä tämä vaihtoehto vaan oli kaikinpuolin rentouttavampi. Mielellämme kunnioitimme hääparin toivetta lapsivapaista juhlista, halusimmehan ja saimme itsekin sellaiset.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Se ei ole tarpeeksi naisellinen sinulle

Ennen töihinpaluuta oli aika päivittää tukka. Raskausaikana sain monen muun tavoin nauttia todella paksusta, hyvinvoivasta tukasta. Hiukset kasvoivat pituutta ja tukka tuntui uskomattoman tuuhealta. Pisimmillään hiuksia oli puoleen väliin selkää, ja ne olivat varsin hyvässä kunnossa. Hormonit tekivät tepposet, ja kolmisen kuukautta synnytyksestä tuntui, että kaikki hiukset lähtevät päästä kerralla. Hiuksia lähti tupoittain joka harjauksen yhteydessä. Peseminen oli ihan hirveää, välillä piti kaivaa pari kourallista hiuksia suihkun lattialta, koska viemäri oli niin tukossa, ettei se enää vetänyt ja seisoin nilkkojani myöden vesilammikossa suihkukopissa. Lopulta marraskuussa jäljellä oli ohut hiirenhäntä. En silloin vielä tehnyt sen radikaalimpia ratkaisuja, kunhan äkkipäätöksellä leikkasin tukkaa selkeästi lyhyemmäksi.

Asiaa hauduteltuani tulin siihen päätökseen, että lyhyt tukka on tähän tilanteeseen paras ratkaisu. Lapsi oli oppinut kiskomaan mua tukasta siihen malliin, että kyyneleet valuivat kun pieni nyrkki nappasi ponnarin päästä kiinni. Samasta syystä hiukset olivat tosiaan aina kiinni, aukinaisena liehunnut tukka oli vielä suurempi houkutus napata kiinni ja ihastella äidin reaktiota. Pitkien hiuksien peseminen, kuivaus ja suoristus vei aikaa, ja se oli pakko tehdä miehen ollessa kotona sen jälkeen, kun lapsi oppi kiipeämään kylpyammeesta pois. Käytin kylpyhuoneessamme olevaa tyhjää isoa ammetta leikkikehänä sillä aikaa kun suoristin tukkaa tai meikkasin ja lapsi viihtyi siinä mainiosti. Kunnes oppi kampeamaan itsensä reunan yli varsin nopealla tekniikalla.

Päätin siis leikata niin lyhyen kampauksen, että sen laittaminen veisi minimaalisesti aikaa, eikä sitä tarvitsisi pitää ponnarilla. Googlailin pari mallikampausta, ja varasin lähellä olevasta isosta ketjukampaamosta ajan. Olen ollut tosi laiska kampaajalla kävijä täällä, omaa luottokampaajaa ei ole löytynyt ja viimeiset vuodet työkaverini, joka on entiseltä ammatiltaan kampaaja, on leikannut hiukseni,  tai siis lähinnä tasoitellut latvoja. Värjäämisestä luovuin yli neljä vuotta sitten, ja nyt hiuksissa on ihan oma, yllättävän kiva vaaleanruskea väri, ja sitä ei ole tarvetta muuttaa. Lapsen kummi uhrasi vapaapäivänsä lastenvahtihommiin, joten pääsin nauttimaan kampaamokäynnin rauhasta. Haaveissa oli uuden hiusmallin lisäksi hiljainen hetki teetä juoden ja kirjaan uppoutuen, vähän small talkia kampaajan kanssa ja se pesuun kuuluva päähieronta.

Lähtötilanne, ja hyvä demonstraatio pitkien hiusten epäkäytännöllisyydestä. Kohta nappaa herra 9 kk kiinni äidin hiuksista
Toisin kuitenkin kävi. Kampaaja ei ollut yhtään samaa mieltä asiakkaansa suunnitelmasta. Ensimmäinen kommentti oli, että olen aivan liian nuori leikkauttamaan lyhyttä tukkaa. Jaa, enpä tiennytkään että siihen on joku ikäraja.. Toinen kommentti oli vielä törkeämpi, lyhyt tukka ei ole tarpeeksi naisellinen minulle. En ollut tässä vaiheessa varma, oliko kampaaja sokea vai tyhmä. Olin juuri kävellyt ovesta sisälle revityt boyfriend-farkut ja varvastossut jalassa, ainoana ehostuksenani ripsiväri ja hieman lohkeillut kynsilakka varpaissa, tukka pikanutturalla. Naisellinen, siinä kapeahkossa aussimimmien kilo meikkiä ja mahdollisimman vähän vaatetta päälle-määritelmässä oli mahdollisimman kaukana habituksestani. Istuin hiljaa tuolissa ja kampaaja uteli huolestuneena, että olenhan kysynyt mieheltäni? Kysynyt mitä, lupalappua hiustenleikkuuseen? Siinä tilanteessa, täysin häkeltyneenä en kuitenkaan osannut muuta tehdä, kuin suostua kampaajan ehdottamaan malliin.

Yritin selittää, että tukan on oltava riittävän pitkä, että saan sen töitä varten kiinni, tai sitten niin lyhyt ettei sitä voi laittaa kiinni. En halua välimallin polkkaa ja pitkiä haituvia kasvojen ympärille. Yllättäen sain sitten juuri sen välimallin ratkaisun, missä yhdistyivät pitkän ja lyhyen tukan huonot puolet, eikä mitään niistä hyvistä. Pesupaikalla sain vielä todella raskaan ja rasittavan myyntipuheen väripaketin puolesta. Kerroin avoimesti väriaineista saamistani ihoreaktioista, ja että en ole värjännyt hiuksiani aikoihin edes luonnonmukaisemmilla väreillä. Kuulemma pitäisi, hiukseni kaipaavat ehdottomasti eloa ja raitaa, eikä raidoista tule ihoreaktioita. Rohkea väittämä...

Viimeisenä silauksena kampaaja naureskeli vastaanottovirkailijalle maksutilanteessa, että voitko uskoa, tämä nainen olisi leikannut lyhyet hiukset, ellen olisi estänyt! Ja että tervetuloa vaan uudelleen, varataanko nyt heti uusi aika? Ostatko tästä nämä erinomaiset hoitotuotteet mitä äsken yritin kaupitella? Joo, meillä on kymmenen päivän tyytyväisyystakuu, voit tulla leikkaamaan tukan lyhyemmäksi jos et ole tyytyväinen, mutta takaan että olet! 

Poistuin autolle itku kurkussa.

Itku muuttui kiukuksi, ja kotiin päästyäni tartuin Facebookin tarjoamiin palautteenantomahdollisuuksiin. Ensimmäinen sähköposti asiakaspalveluun meni kuulemma ihan vahingossa roskapostiin, mutta yllättäen se seuraava ei, kun asiasta oli ensin maininnut samaisessa Facebookissa. Korvaukseksi sain ilmaisen käynnin saman ketjun keskustaliikkeessä ja kampaajana heidän esimiehensä. Kannatti valittaa, lopputulema on juuri sitä mitä halusin. Lyhyt, helppohoitoinen, ja näyttää hyvältä. Ja keskustan liike tässä voitti, nyt heillä on uusi, säännöllisesti seitsemän viikon välein käyvä tyytyväinen asiakas.


lauantai 10. kesäkuuta 2017

Paluu (työ)arkeen

Olipa yllättävää, että kun työt alkavat, niin aika kaikelle muulle vähenee. Luen kyllä blogeja töissä kahvitauoilla ja ennenkaikkea palkallisten imetystaukojen aikana kun pumppailen maitoa, mutta oma bloggaaminen on ollut ihan jäissä. Vaikkei töissä kulukaan kuin kaksi päivää viikossa, menee duunipäivää seurannut päivä sekä mulla, että lapsella palautumiseen. Ollaan siis otettu rennosti ja vietetty löysiä kotipäiviä, osin myös sen takia, että hoidon aloittamisesta lähtien lapsi on ollut nuhassa ja köhässä käytännössä koko ajan. Nyt 1-v rokotusten yhteydessä löytyi myös bonuksena molemminpuoleinen korvatulehdus, joten ollaan rampattu omalääkärin luona varsin tiheään. Olin varsin yllättynyt tuosta korvatulehdus-löydöksestä, sillä muksu ei ollut valitellut korviaan, itkeskellyt tai ollut lohduton. Räkäinen se toki oli, mutta muuten täysin iloinen oma itsensä. Nyt onneksi parempaan päin jo, ja saatiin sitten vihdoin neljännellä käynnillä annettua ne rokotuksetkin.

Vauhti päällä, ei paljon korvat tai rokotukset haittaa

Töissä on ollut siedettävää. Teen lyhennettyä työaikaa, ja kun siitä vielä vähentää kaksi puolen tunnin imetystaukoa, ei varsinaista yhtenäistä työaikaa jää, vaan tauot pilkkovat päivän kivoihin pikku osiin. Työnantajalle ehkä vähän vähemmän kiva, että mua ei voi sijoittaa niihin saleihin missä on pitkiä toimenpiteitä, mutta eipä juuri itseä haittaa. Tärkeintä on, että toi meidän tissimaakari saa rakastamaansa ja tarvitsemaansa mämmää, eikä ole edelleenkään ollut tarvetta käyttää pisaraakaan korviketta. 

Australian lainssäädäntö on melko imetysmyönteinen. Sekä valtiotasolla, että osavaltojen omissa laeissa on säädöksiä imetyksen ja imettävien äitien suojelemiseen. Monet työpaikat ovat akkreditoineet itsensä täyttämään Breastfeeding Friendly-kriteerit, ja siihen sisältyy joustavat mahdollisuudet imettämiseen/pumppaamiseen ja siihen tarkoitetut asianmukaiset tilat. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sairaalan kahvion vieressä olevaa huonetta, mistä on mahtavat maisemat yli kaupungin. Saan istua omassa rauhassani mukavassa nojatuolissa ja pumpata maitoa. Työnantaja on allekirjoittanut kanssani sopimuksen, missä mm. sovitaan kellonajat, milloin minut on päästettävä tauolle. Mahdollisuus imetystaukoihin annetaan siihen asti, että lapsi on kaksi, eli tässä tuetaan hienosti WHO:n suositusta imettää kaksivuotiaaksi, tai pidempään.

Lapsi on viihtynyt todella hyvin hoitopaikassaan. Itkee pienen hetken aamuisin kun vaihdamme äidin sylistä hoitajan syliin ja itku loppuu kuulemma sillä hetkellä, kun poistun huoneesta. Joka päivä palaute päivän touhuista on samaa, itsenäisesti ja rohkeasti konttailtu tutkimusmatkoille pitkin pihapiiriä, yleensä nukkunut kahdet pitkät päiväunet, syönyt isot annokset ruokaa, juonut pullosta maitoa ja ollut iloinen. Eipä sitä paljon muuta voi toivoa. Sanavarastoon hoidossa olo ei ole vielä vaikuttanut, käytössä on lyhyt ja ytimekäs äiti, dadda, mämmä ja Sis(u). Mitäpä sitä muuta tarvitseekaan! Äiti tulee kyllä tosi selkeästi ja hyvin ääntäen, on ihana kuulla kuinka hyvin lapsi osaa sanoa ään, vaikkei sitä jatkuvasti ympärillään kuulekaan. Olemme sitkeästi pitäneet tiukkaa kielipolitiikkaa yllä, minä puhun vain suomea lapselle, mies englantia ja ehkäpä tässä sitten näkyy työn ensimmäinen tulos.

Hoitopaikan antama ihana Parent Care Pack ensimäisenä hoitopäivänä
Olemme yrittäneet tehdä kotielämän mahdollisimman helpoksi työpäivinä, syömme pakkasesta ylijäämäruokaa ja teemme vain pakolliset kotihommat. Lapsi viihtyy rinnalla valtaosan illasta, joten me istuskellaan sohvalla kun mies lämmittää ruoan, lataa tiskikoneen täyteen ja hoitaa koiran. Useana iltana mä olen nukahtanut varsin pian lapsen jälkeen, joko sohvalle Masterchefiä katsoen tai sitten ihan sänkyyn. Hiljalleen oma väsymyksen määrä alkaa helpottaa, kun töissä alkaa muistua asiat mieleen ja ei tarvitse koko ajan olla varpaillaan oman osaamisensa kanssa. 

Sis(u) näyttää mallia, miten otetaan rennosti!

Yritän nyt omistaa edes yhden päiväunitauon viikossa bloggaamiselle, koska asiaa kyllä on. Mitä enemmän lukee muiden blogeja, niin tulee fiilis että niin, olisihan mullakin sananen sanottavana vaikka lapsen kanssa lentämisestä, ravintolassa käynnistä, kaksikielisyydestä, imetysvaikeuksista ja niiden selättämisestä, opintojen uudelleen aloittamisesta ja vaikka mistä!