sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Kohti jäätiköitä

Reissupäivä numero seitsemän Uudessa-Seelannissa, ja aamu valkeni kylmänä ja aurinkoisena Wanakassa. Hitaan käynnistyksen (kesti 30 minuuttia saada leirintäalueen keittössä vesi kiehumaan kananmunille...) jälkeen suuntasimme kohti länsirannikkoa. Pysähdyimme Puzzling Worldin ovella, mutta totesimme paikan olevan enemmän lapsille, kuin lapsenmielisille suunnattu ja jatkoimme kohti vuoristoteitä. Kaikkialla oli ihanan vehreää ja vihreää, ja maisemat muuttuivat sitä vuoristomaisemmiksi, mitä lähemmäksi tulimme Haast Passia, solaa jonka läpi olisi ajettava päästäkseen länsirannikolle.

Kaunis Lake Wanaka



Iskimme auton parkkiin ja reippailimme ylös 30 minuutin hikilenkin näköalapaikalle, kyllä otti pohkeisiin viikon lööbailun jälkeen! Maisemat olivat tottakai upeat, mitä muutakaan. 

Etsi kuvasta J.

ja sitä kiivettävää riitti ja riitti.


Parit päheät vesiputoukset bongattiin myös matkalta, eikä ainakaan vielä ole tullut yliannostusta vesiputousten ihastelusta.

Fantail Falls




Thunder Creek Falls
Onneksi saatiin vasta ajomatkan jälkeen tietää äskettäisistä maanvyörymistä, kuolleista autokuskeista ja rantaan huuhtoutuneista autoista. Hulluja kuskeja siellä riitti kyllä nytkin, ihan sairaita ohituksia mutkaisilla teillä ja pari prätkäkuskia, jotka tosissaan yrittivät tappaa itsensä. 

taas näitä mielenkiintoisia yhdensuuntaisia siltavirityksiä

kapeita, jyrkkiä vuoristoteitä riitti, ylös alas, ylös alas.



Rannikolle päästyämme nautimme pikaisen piknik-lounaan Haastin i-Siten parkkipaikalla ja sitten nokka kohti Fox Glacieria. Fox ja Franz Josef-jäätiköt ovat yhdet maailman ainoista jäätiköistä, jotka päättyvät käytännössä suoraan mereen. Viime reissulla pääsin ihastelemaan Franz Josefia hieman lähempää, joten nyt suunnattiin Fox Glacierille ensin. Emme halunneet maksaa maltaita parin tunnin ohjatusta kävelyreissusta jäätiköllä, hinta-laatusuhde ei vain tuntunut siltä että juuri tähän haluisi panostaa. Se on kuitenkin vaan jäätä..? Ja olen jo kertaalleen seikkaillut jäätiköllä Ranskassa leirikouluaikoina, joten päätimme pihistellä ja kävellä vain niin lähelle jäätikön terminaalivaihetta, kuin luvallisesti ja turvallisesti on mahdollista ilman oppaita. Käytännössä siis Mannerheimintien iltaruuhkassa tuhannen aasialaisen turistin keskellä kivikkoista lenkkipolkua 20 minuutin reipas kävely ihastelemaan hiekkaista jäätä.. Terminaalivaihe oli n. 100 m päässä, ja sitä lähemmäksi ei ollut asiaa kuin oppaiden ja asianmukaisten jäätikkövarusteiden kanssa.


Pienet kiipeilijäryhmät antavat hyvin mittasuhteita jäätikön suuruudelle
ihan todellinen vaara


Kävimme myös ihastelemassa Lake Mathesonin peilikirkkautta, mutta oli liian pilvinen sää niihin uskomattomiin peili-vuoristokuviin. Kaunista silti. Ihanan rauhallista ennenkaikkea, juuri sitä mitä kaipasin menetettyäni hermot totaalisesti jäätikön ihmismassassa. Saatiin siis aikaiseksi reissun eka riitakin.



Varasin meille yöpaikan Franz Josefista Rainforest Holiday Parkista tasan sen takia, että esittelyssä kerrottiin alueella olevan sauna. Tsekkasimme sisään leirintäalueelle ja laitoin samointein varaukseen 30 min saunavuoron, $3 per naama. Pidempäänkin olisi tehnyt mieli olla, mutta saunan aukioloaikoja ei voinut muuttaa. Pieni, ahdas koppi, ulkosuihku ja ei minkäänlaisia pukutiloja, mutta ei haitannut. Läheisessä mökissä yöpyvien riemuksi ja kauhuksi riisuin itseni saunan edessä ja marssin sisälle nauttimaan löylyistä ja luvallisesta veden heittämisestä suomalaiselle kiukaalle! Ei ole meinaan itsestäänselvyys täälläpäin maailmaa, että kiukaalle saa edes roiskia vettä. 

Leirintäalue keskellä sademetsää
 Leirintäalue oli nimensä veroinen, oltiin todella keskellä sademetsää, aivan ihana paikka, taatusti $18 arvoinen sähkötön paikka. Taas yksi nopea grillipihvi ja salaatti-illallinen, kun kuuden israelilaisen seurue oli valloittanut leirikeittiön sapattivalmisteluihinsa, oli hauska seurata sivusta sitä touhun määrää ja fiineilyä hieman alkeellisissa olosuhteissa. Myöhäisen vessareissun jälkeen kuulin taas todella tuttua jenkkiaksenttia vierestäni ja totta, kyllä yksi Wisconsinissa asunut toisen tunnistaa. Jäin eläkeläispariskunnan kanssa pihalle ihastelemaan tähtitaivasta ja fiilistelemään tuota keskilännen omintakeista puhetyyliä ja kuulumisia silta samalta alueelta missä vietin vaihtarivuoteni.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Pistebingoa ja paperihommia

Välillä sitä miettii, kuinka helppoa ja vaivatonta paperihommien hoitaminen Suomessa olikaan. Naputtelet sosiaaliturvatunnuksesi ja vips vaan, viranomainen uskoo sinun olevan juuri sinä, ei naapurin Maija. Tuo maaginen numerosarja teki elämästä niin helppoa, etten voinut kuin nauraa osallistuessani ensimmäisen kerran Aussilan tarjoamaan pistebingoon eli 100 ID-points checkiin. 

Täällähän ei ole käytössä mitään keskitettyä väestötietojärjestelmää eikä mitään henkilötunnuslukuja. Sen sijaan voit todistaa olevasi juuri sinä erinäisten dokumenttien avulla, joista saa eri määrän pisteitä. Voimassaolevasta passista saa useimmiten esimerkiksi 70 pinnaa, ja loput täytyy kerätä muista kategorioista, esim. paikallinen ajokortti, 25 pinnaa. Medicare-kortti, luottokortti, tiliote omalla osoitteellasi ja nimelläsi, sähkölasku samoilla tiedoilla jne..

Etenkin ensimmäisen pistebingon voittaminen oli hankalaa, sillä kädessä ei ollut muuta kuin lentolippu, suomalainen visakortti ja passi. Pankista sai onneksi pitkän vääntämisen jälkeen näillä tiedoilla tilin auki ja tulostettua ekan tiliotteen käteen, jonka kanssa sai sitten puhelinliittymän auki ja vuokranantajalle todistettua olevasa juuri minä. Paikallisen ajokortin myötä urakka helpottui, mutta ennen sitä oli aina kannettava passia mukana virallisille asioille mentäessä, tai tuskailtava, riittääkö pisteet voittoon. Usein eivät riittäneet.

Sairaalassa potilaat tunnistetaan sairaalakohtaisen, usein n.10 numeroisen koodin avulla, joita onkin kiireessä aina ihana tavailla. Ja sitä tavaillaan usein! Sen lisäksi pitää tietty tsekkaa syntymäajat jne, ja tietoja on aina todella kätevää (not) kysellä toisista sairaaloista, yksityisiltä lääkärikeskuksilta jne kun ei ole mitään yhteistä koodijärjestelmää tai sitä pirun henkilötunnusta!

Pistebingoon on taas viime aikoina saanut osallistua sydämensä kyllyydestä, kun töihin tarvittava Working With Children-check umpeutui ja tarvitsin erästä toista juttua varten police clearence-paperin, etten vaan ole mikään rötöstelijä. Kopiota kopion perään, onneksi sairaanhoitajat, opettajat ja muut Luotettavat Ihmiset saavat todistaa kopioita oikeksi allekirjoitusta vastaan. Usein iltavuoron lopussa keräilläänkin työkavereiden allekirjoituksia erinäisiin papereihin pinokaupalla, eikä turhauta yhtään...

Meidän avioliiton esteiden tutkinta oli sitten taas ihan toinen juttu, ja olinkin henkisesti varautunut vaikka mihin paperisotaan täällä Aussilan päässä tietäen näiden rakkauden ID-pointseihin ja virallisiin papereihin. Noh, meidän varaama marriage celebrant pyysi syntymätodistusta, sanoin ettei meillä ole moinen käytössä Suomessa mutta tässä olis mun suomalainen passi. Hyvin kelpasi, seuraavaksi kysyttiin ollaanko oltu aiemmin kumpikaan naimisissa, ai ette, no selvä, tää olis sitten niinku tässä. Kelpaa naimisiin, nähdään keväällä!

Ei sittenniinku yhtään mitään logiikkaa!


sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Pieni karvapallero

Kaksi viikkoa pentuelämää takana, ja elämä on mullistunut aika täysin. Sydän on täynnä rakkautta tuolle pienelle karvapallolle, lukemattomista kokolattiamatoilta korjatuista uhmapissoista ja vahingoista huolimatta. Pentu on ollut alusta asti melko hyvä sisäsiisteydessä, aina halutessaan. Jos Sisua toruu jostain, saattaa vastareaktiona olla uhmakas kuseskelu lattialle suoraan nenän edessä ja korvat luimussa karkuun hiippailu..


 Ensimmäinen viikko meni kotona perusasioita oppien ja toisiimme tutustuen, ja pikkuhiljaa yksinoloharjoitukset ovat muuttuneet pidemmiksi ja pidemmiksi. Miehen pääsiäisloma opinnoista sattui todella hyvään saumaan ja olemme molemmat saaneet olla kotona pennun kanssa. J konttaa ja riehuu koiran kanssa lattialla, lässyttää höpönlöpöä ja huutelee pentua tulemaan daddyn luo. Aika suloista.




Puppy pre school on ollut täydellinen menestys ja ylpeydellä voin sanoa meidän pennun olevan tietysti se kaikkein fiksuin treenihetkissä ja se isoin possu leikkituokioissa. Rohkeasti vaan kolme viikkoa vanhemman ja monta kiloa isomman rhodesian ridgebackin kimppuun ja laittamaan ne pienet taskukoirat kuriin. Istuminen, maatemeno ja seisonta käskystä on hallussa ja nyt treenaillaan stay-komentoa ja sitä aina niin vaikeaa luoksetuloa ulkosalla.


Perthiin muutti samaan aikaan kolme muutakin itärannikon kasvattia, ja meillä on ollut nyt kahdet ihan mielettömät play datet näiden pentujen kanssa. Kaikki ovat sopivasti syntyneet viikon sisällä toisistaan ja ovat löytäneet yhteisen sävelen leikkeihin. Omistajiin on ollut mahtavaa tutustua ja vertaistuki on ollut korvaamatonta.

Ok, who's next? Sisu, do you want to have a go at him?

Bestikset
Vedessä olisi ihana vaan leikkiä, mutta kun me ilkimykset haluttiin antaa ihan oikea kylpy, oli toinen ääni kellossa. Ka-ma-laa.


Rokotukset saadaan onneksi kuntoon pian, ja päästään tutustumaan ulkomaailmaan paremmin. Nyt ollaan oltu todella varovaisia tämän parvovirus-epidemian takia, mutta pikkuhiljaa pentuenergiaa alkaa olla siinä määrin, ettei meidän pihatie ja takapiha enää riitä sen purkamiseen.



sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

You can't blame me for feeling amorous

Meidän kihlajaiset onnistuivat aikalailla täydellisesti. Koti näytti todella kauniilta, tilaa oli riittävästi, piha oli loistokunnossa ja ulos katoksen alle mahtui kivasti ihmisiä, kun kaatosade alkoi. Täällä ei ole siis satanut pisaraakaan neljään kuukauteen, ja tunti ennen juhlien alkua vettä alkoi satamaan kuin saavista. Great. Sinne meni kauniit valkoiset anopilta lainatut pöytäliinat ja kynttiläasetelmat takapihan avoimella osuudella ja lammessa kelluneet kynttilät, mutta alun harmistuksen jälkeen mokomaa ei edes huomannut. Puutarhaan viritetyt parituhatta jouluvaloa onneksi kestivät pienen sateen.



 
Vieraita saapui paikalle kaikkiaan n.50 ja oli huisia huomata, että hyvin mahduttiin alakerran tiloihin ja terassille! Meillä on ihana, iso koti ja oon niin iloinen aiemmista ratkaisuista elämässä että moisessa talossa asuminen on mahdollista.


Tarjoilut pelasivat mainiosti, mä olin urakoinut keittiössä koko perjantain leipomusten kimpussa, ja sain sitten lauantaina heti aamusta avukseni yhden upean suomineidon, ja pari muuta vahvistusta myöhemmin iltapäivällä. Näiden tehomimmien kanssa syntyi iso kasa suolaisia cocktail-paloja ja juhlien aikana mun ei juuri tarvinnut keittiössä hosua. Aika luksusta. Muutama kaveri oli myös lahjan sijasta tuonut tarjottavia, ja mm. nepalilaiset curry-dumplingit katosivat vauhdilla.


Sata dumplingsia... namnamanam
Olin päättänyt tehdä itse kakun, sillä aussilan kakut on usein päältä kauniita taideteoksia, mutta sisältä rutikuivaa, mautonta höttöä.  Lopputulos oli aikalailla sitä, mitä halusinkin. Treenaus tekee mestarin tässäkin asiassa, ja edistymistä ensimmäisistä sokerimassakokeiluista on tapahtunut paljon. Maku on pysynyt kautta linjan samana herkullisena marjaisana täytekakku-herkkuna.

The cake. Mansikka-mulperihillo-banaani-täyte ja sokerimassakoristelut


Salted caramel ja aprikoosi-macaronseja. Oli hommaa, mutta oli herkullisia!
Juomapuoli hoitui parilla boolikulholla ja kannulla ja valtavalla eskyllä, eli kylmä"laukulla", johon siis upposi parikymmentä litraa jääpaloja ja 5 lavaa olutta. Ei loppunut kesken. :) Laseja olimme haalineet eri lähteistä sen verran ison määrän, ettei kertiksiä juuri tarvittu, eikä se tiskaaminenkaan nyt loppupeleissä mikään ihan hirveä urakka ollut.


Oli ihanaa vaan puikkelehtia ihmisryhmästä toiseen ja nauttia meidän illasta. Kaikilla oli kivaa, tulevaa kälyä lukuunottamatta, joka antoi sen myös näkyä. No,  eipä tarvinnut yrittää keksiä tikusta juteltavaa, kun nainen kiersi mut kaukaa koko illan, tai sen pari tuntia mitä he jaksoivat juhlissa olla. Muu juhlakansa nautti, ja viimeiset vieraat lähtivät vasta aamukahdelta useamman viskilasillisen ryydittäminä. Miehen valtava viskikokoelma otettiin vieraiden vähentyessä testaukseen, ja kyllä ne aika montaa sorttia taisi ehtiä maistelemaan.

Aamulla ei edes odottanut mikään täystuho-urakan siivous, ja rauhalliseen tahtiin saatiin sotkut siistityksi ja lahjavuori avatuksi. Aikamoista lahjontaa olivat ihmiset harrastaneet, veti meidät molemmat aika mykäksi kun avattiin paketteja ja ihasteltiin niiden sisältöä.



Otettiin juhlien alussa muutamat viralliset kihlakuvat, onneksi tulevalla anopilla pysyy kamera kädessä sen verran taidokkaasti, ettei tarvinnut lähteä mihinkään ammattikuvaajan luokse. Sormuksesta tietysti unohtui ottaa kuva, ja nyt tätä kirjoittaessa on sormet, tai lähinnä kynnet, niin kaameassa kunnossa, etten taatusti julkaise yhtäkään äsken otetuista sormuskuvista!


Kampauksesta kuuluu iso kiitos mun uudelle tuttavuudelle Jessille, joka teki kampaajan ammattitaidolla juuri haluamani loivat sivukiharat.

Pikkujuttu, kengät unohtui morsmaikulta jalasta!
The One Ring. Ei ole kyllä oikeasti näin pinkki.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Vuonomaasta Wanakaan

Ja road trip jatkuu... oon vihdoin ehtinyt käymään kuvasaalista läpi, joten on jotain, mitä julkaistakin!



Heräsimme aamulla hyytävään kylmyyteen Milford Soundin leirintäpaikalla, hilpeät 5 astetta lämmintä! Brrrrrrhhhhh! Vettä tuli, mutta se ei aamun risteilyohjelmaa haittaisi. Olimme ottaneet Jucyn diilistä kiinni, ja varanneet liput klo 9.15 lähtevälle lautalle, sillä kuski pääsisi risteilylle puoleen hintaan. Ilmeisesti kaikki risteilijät kiertävät tasan saman reitin, tasan saman pituisena ja lippujen hintaero selittyy laivan palveluilla ja kuinka lähelle Stirling Fallseja pääsee. Jucyn liput olivat sieltä halvimmasta päästä, joten me nautimme murukahvia ja pussiteetä, mutta eipä sitä ruoan perässä tuonne mentykään.




Noin tunnin kestänyt laivareissu oli ihan ookoo, mutta edellispäivän upea melontareissu vähän verotti fiilistelyn määrää. Risteilyn aikainen ajankohta näkyi paitsi halvemmassa hinnassa, myös puolityhjässä laivassa. Keskipäivän cruiset on ne halutuimmat, ja Queenstownista tulevat kymmenet turistibussit täyttävät ne äärimmilleen. Meillä oli tilaa istua ja liikkua ja saatiin nauttia ikkunapaikoista. Pieni korvaus surkeasta majapaikasta siis.

Orange on se lauttafirma, joka menee kaikkein lähimmäksi Stirling Fallsia, taattu kastuminen!



Bowen Falls
Olihan ne putoukset upean näköiset laivan kyydistäkin, mutta kyllä se kajakissa istuminen vaan toi omanlaisensa perspektiivin vesiputouksiin!



Kevyt tuulenvire...
Hyvillä mielin suuntasimme takaisin kohti Te Anauta ja siitä eteenpäin päätyäksemme lähes samalle korkeudelle kartalla illaksi, Southern Alpsien toiselle puolen. Vuorilla oli todella paljon enemmän lunta kuin eilispäivänä, ja sää oli tuulinen ja kylmä. Tämä ei todellakaan ollut mielessä tammikuun kesäsäätä varten pakatessani matkalle vaatteita. Meillä oli aivan liian vähän lämpimiä, säänkestäviä vaatteita mukana, ja se kävi ilmi juuri eteläsaaren eteläosissa. Oli kylmä. Remarkables-vuoret Queenstownissa olivat lumen peitossa, keskellä kesää. Lisäksi neljä kesää Australiassa ovat pyyhkineet mielestä sen, miltä +20 astetta tuntuu. Se ei ole enää mikään shortsikeli, vaan hyvä syy kiskoa farkut ja pitkähihainen päälle.

Se oliskin ollut kiva ylläri, jos tie olisi ollut suljettuna..




343 km ajomatka Wanakaan meni mukavasti, ja Queenstown-Wanaka-reitille valittu vuoristotie tarjosi taas upeita maisemia ja kovaa tuulta.




Wanakassa leiriydyimme taas yhteen Lakeview Holiday Parkiin, $18 per naama sähköttömästä paikasta ja vanhoista, rähjäisistä tiloista. Sijainti oli kuitenkin loistava, ja parkkialueenakin nurmikkoa. Päätimme lähteä rantaan kävelylle kun sääkin oli muuttunut taas aurinkoiseksi ja nauttia Lake Wanakan upeista maisemista. Parin tunnin kävelylenkki teki hyvää, ja illan kruunasi pubi-illallinen burgereineen.
Upea Lake Wanaka




Pienistä asioista tulee kotoisa olo.. ja lievä Suomi-ikävä!
Harmittaa, ettei oltu budjetoitu enempää aikaa Wanakaa varten, sillä se oli tosi symppis kylä, ja jälleen yksi hieno mesta maastopyöräilyyn ja muuhun ulkoiluun. Jos ei oltais jo hypätty laskuvarjohyppyä Queenstownissa, niin täällä ehdottomasti, ihan mielettömän kaunis paikka hypylle!