Tuulinen Wellington

Saavuimme Uuden-Seelannin pääkaupunkiin, pieneen ja sievään Wellingtoniin iltapäivällä, ja ensimmäinen tehtävä oli luovia keskustan läpi varsin pikaisessa tahdissa, ilman karttaa. Navigaattori toimi, mutta oikutellen. Se ei ollut ilmeisesti kauhean tyytyväinen äkillisestä pohjoissaarelle siirtymisestä. Halusimme käydä tsekkaamassa Mt. Victorian näköalapaikan, ja se  nyt vaan oli järkevintä tehdä auton kanssa.

 Mulla oli kuitenkin kiire ihan jonnekin muualle, Weta Cavesiin Miramarin alueelle ihastelemaan Keski-Maa-tilpehööriä ja Wetan luomuksia. Aika oli varsin rajattu, sillä auton palautushetki läheni uhkaavasti, mutta uskomattomalla tuurilla ja mun kolmen vuoden takaisella Wellington-tuntemuksella selvittiin keskustan mutkista ja päästiin Miramariin. Ja yllättäen, kuskilla oli hieman epäuskoa matkassa, kun mä intin "käänny oikealle" ja GPS ulvoi "käänny vasemmalle" tai "tee u-käännös". Ja mä olin oikeassa! Ha!

Haahuiltiin ensimmäisenä iltana ympäriinsä Cuba Streetin lähimaisemissa ja skipattiin illallinen kokonaan.  Aloitettiin sitten suoraan jälkkäristä uskomattomassa Strawberry Fate-mestassa Kent Terracella. Pelkkiä jälkiruokia koko paikka. Sokerihumala ja mahakipuhan siitä seurasi, mutta melkein oli jopa sen arvoista.

Cuba Streetin erikoinen taideteos

Aamulla oli ihana herätä sängystä, siinä vasta tajusi miten jumissa selkä olikaan kahden viikon autossa nukkumisen jälkeen. Vielä ihanampaa oli tassutella paljain jaloin vessaan, eikä lähteä vaeltamaan kylmään ulkoilmaan leirintäalueen vessoja etsimään! Aamupala oli mahtava, nautittiin Batman-tunnelmasta ja ruoasta Gotham Cafe-kahvilassa, ja sain vihdoin koko reissun ajan haaveileman breakfast burritoni! Käytännössä siis munakasrullaan tehty texmex-annos.

Burriton voimalla jaksoi kiertää koko päivän Te Papa-kansallismuseota ja sen eri näyttelyitä. Kiertävänä näyttelynä oli hyvä atsteekki-näyttely, ja maksettiin sinne sisäänpääsy. Muuten koko iso museoon on ilmainen sisäänpääsy, ja Te Papaan todellakin kannattaa varata aikaa! Siellä on todella kattavat näyttelyt sekä luonnonhistoriasta ja mm. Uuden-Seelannin vulkaanisesta maaperästä, että  Uuden-Seelannin historiasta. Maorien ja eurooppalaisten historiaa esitellään molempia, ja monissa jutuissa on Heureka-henkinen ote, saa kokeilla ja tehdä itse.

Wellingtonin perjantaiset yömarkkinat olivat vähän pettymys, Cuba Streetin viereisillä pikkukujilla oli pari kojua ja etnistä ruokakioskia, katutaiteilijoita ja epämääräinen bändi, mutta ihan hyvät alkupalat sieltä sai kasattua. Niiden avulla jaksoi kävellä keskustan toiselle reunalle  hurjat 10 minuuttia Tory Streetille japanilaiseen Kazu-ravintolaan. Ahhhhh, sushi heaven...

Epämääräisen näköinen, mutta täydellisen makuinen Volcano

Drinkit nautittiin the Library-nimisessä baarissa, ihan mielettömiä taideteoksia ja makunautintoja! Lemon Marengue Martinin kohdalla en ollut enää varma, juonko kirpeänmakeaa, ihanaa drinkkiä vai lusikoinko alkoholipitoista, kosteaa marenkia suuhuni. Miehen Toblerone oli taas juuri sitä, mitä nimi lupasi, nestemäinen Toblerone. Palvelu oli kalliille drinkkibaarille sopivaa, jazzbändi soitti taustalla ja koko mesta oli sisustettu tyylikkääksi vanhaksi kirjastoksi. Suosittelemme! Paikka löytyy Courtenay Placen varrelta.

Aamulla ehdittiin vielä kiertää käsityöhenkinen Underground Market ja shoppailla hieman, ennenkuin oli aika suunnata lentokentälle. Wetan kädenjälki näkyy myös Wellingtonin kentällä...

Wellington oli kuin mini-Melbourne. Mukavan helppo turistille, sopivan hippi ja urbaani olematta kuitenkaan millään tapaa yliyrittävä tai tekotaiteellinen. Hyvää ruokaa, ihania pieniä rafloja ja kahviloita. Helpot yhteydet, siisti ja mielenkiintoinen. Sää oli aivan yhtä vaihteleva kuin Melbournessakin, ja tuulta piisasi. Mä tyydytin kaikki sisemmän nörttini LOTR-tarpeet viime kerralla, joten ei ollut tarvetta raahata miestä millekään Keski-Maan kuvauspaikka-ekskursioille, ja oli kiva vaan vaeltaa vailla sen suurempaa päämäärää tai ohjelmaa.

Weta tripod at Courtenay Place, takana Embassy Theatre