torstai 14. huhtikuuta 2011

Maan alla

Kun korkeanpaikan kammoni oli tammikuussa voitettu, alkoi taistelu seuraavaa kammoa vastaan... J on kaivosmies, ja alusta alkaen olen ollut todella kauhuissani ja peloissani moisesta ammatista. Marraskuussa kun tapasimme, oli media pullollaan kauhutarinoita ja suuria sankaritekoja kaivoksista, joten teki mieli juosta valittomasti karkuun kun tama pieni yksityiskohta selvisi. No, onneksi en juossut. J alkoi samalla selvittelemaan mahdollisuuksia vieda pelokas tyttoystava tutustumaan kaivoshommiin ihan paikan paalle, maan alle. 

Tiistaina sitten lensin firman laskuun pienella potkurikoneella kaivoskylaan ja sain sopivan alkushokin kaivosmiesten elamantyyliin, kun kaytavan toisella puolen istunut herrasmies viihdytti itseaan tunnin lennon ajan lukemalla Penthousea.. Ruokaa, drinksuja paikan baarissa ja kierros parakkikylan ympari, siina illan ohjelma. Majoitus tapahtuu hieman tyomaakoppeja muistuttavissa parakeissa, kullakin miehella aina oma huone ja wc+suihku, talon puolesta hoituu messi-tiloissa sitten ruoka. Siivojat hoitavat puhtaanapidon, liinavaatteet tulevat talon puolesta ja ruoka oli todella hyvaa. 

Aamulla sain armoa, normaalin paivavuoron 4.15 heratyksen sijaan nousimme vasta seitseman jalkeen.. Kiitos. :) Hotellitasoisen aamupalan jalkeen otettiin suunta kohti varsinaista tyomaata ja turvallisuusinfoa, josta en nain jalkeenpain kylla muista juuri mitaan. Tarkein ohjeistus taisi olla se, etten saa lahtea oppaani, eli J:n vierelta mihinkaan maan alla, ja moisesta ei kylla ollut pelkoa, pikemminkin roikuin J:n kadessa hysteerisesti koko ajan.

Asiaankuuluva varustus paalle, haalarit, iso vyo, teraskarkiset kumpparit jalkaan, kypara ja lamppu ja lampun  painava patteri vyolle, suojalasit seka metallinen boksi vyolle, mista loytyisi tulipalon varalle "pussi paahan ja kemikaaleja puhdistamaan ilmaa". Ja tunnistuslaput, joita piti laittaa henkilokunnan tauluihin kiinni eri syvyyksissa kaivosta. 

Taysi varustus paalla
Autoon ja kohti kaivoksen suuaukkoa! Sykemittari olisi ollut hyva, aika maksimisykkeet taisi olla koko reissun ajan.

Tunnelin aukko, ei ollenkaan ahdasta.
Ajelimme hiljakseen jeepilla alas. Alaspain viettava tunneli kiersi laajaa ympyraa yha alemmas ja alemmas. Valilla piti peruuttaa edelliselle mahdolliselle syvennykselle tai tasolle ja antaa tilaa alhaalta tuleville isoille, taydessa kivilastissa oleville rekoille. Tilaa ei mun mielesta ollut juuri mitaan, mutta kyllahan sen meidan pikkuauton molemmin puolin jai metreja, rekat nayttivat aika hurjilta, etenkin kaantyessaan johonkin tasolle josta erkani pienempi tunneli.


1000 metria myohemmin olimme pohjalla. Aika karsea fiilis iski paalle, tajusin vasta silloin kuinka syvalla oikeasti ollaan, ja kuinka pitka matka ylos on. Ahtaan- ja suljetunpaikan kammot paasivat valtaan. Paluumatkalla pysahtelimme ihmettelemaan erinakoisia poria ja louhintaprosessin vaiheita seka todella ahdistavan oloista turvahuonetta, merikontin kokoinen ilmatiivis koppi tulipalon varalta. J paljasti fiksusti vasta paluumatkalla hienon hai ja aurinko-taideteoksen joka merkkasi merenpintaa, kolmisensataa  metria oli viela matkaa paivanvaloon siina vaiheessa, pystysuoraan siis. Ajometreja seitseman kertaa enemman.

Jossain tuolla on nikkelia..

J:n kayttama pora, oikealta nimeltaan single boom jumbo. Hih.

Rajahdysmiehet tyossaan
Oli hienoa, ainutlaatuista ja pelottavaa. Olen iloinen, etta sain mahdollisuuden vierailuun ja olen ylpea, etta kohtasin pelkoni. Ja olen melko varma, ettei enaa koskaan!

1 kommentti:

  1. Hui... Ehdottomasti pelottavaa ja ainutlaatuista! Kiitos kuvista ja tekstistä!

    VastaaPoista

Ihanaa kun kommentoit, kiitos!