Päivä täynnä rakkautta

Suomihäät on nyt juhlittuna, ja voi mitkä juhlat ne olikaan! Päivä oli täydellinen. Kaikki sujui upeasti ja itse ei tarvinnut juuri muuta tehdä kuin nauttia, niin mielettömät apujoukot meillä oli. Juhlat jatkuivat myöhään yöhön ja siitä jatkoimme nauttimaan ensimmäisestä häälahjasta, Hotel Havenista.

Nyt istuskellaan junassa matkalla Turkuun nauttimaan seuraavista lahjoista :) kuvia, kuvia ja lisää kuvia sekä tarkempaa selontekoa tästä kaikesta seuraa myöhemmin, lupaan sen! Nyt keskityn nauttimaan viimeisestä viikosta Suomessa ja tästä uunituoreesta Herra ja Rouva-lisää tähän suomalainen sukunimi-statuksesta!

Kiitos kaikille rakkaille avusta ja tuesta ja blogikamuille mukanaelämisestä ja kärsivällisyydestä hitaasti päivittyvää blogia kohtaan...

Suomessa!

Terveisiä Suomesta! Me ollaan Suomessa, me ollaan naimisissa ja me nautitaan lumesta. Siinäpä nämä joulun tärkeimmät kuulumiset. Häästressi on voiton puolella, tänään saatiin tokavika iso stressitekijä hoidettua pois alta ja nyt voi keskittyä rauhoittumaan ja nauttimaan lomasta.

Takana on jo melkein kaksi lomaviikkoa, joista ensimmäinen meni ihan hirveässä kiireessä juostessa tapaamisesta toiseen, ihmisiä tavaten ja Tallinnassa vierallen. Tunteet menee laidasta laitaan, mutta niin se kai kuuluukiin.

Ihanaa joulua kaikille, mä keskityn nyt lomailemaan ja palaan blogin ääreen tammikuussa päivittelemään viimeisten kuukausien tapahtumia...

Teinipoika Sisu

Meidän sulosesta pikkupennusta on tullut ihan teini. Hormonit on alkaneet vähän hyrräilemään ja tajuttu tyttökoirien olemassaolosta edes jotakin. Käytöstavat on välillä aivan hukassa, ja sitten ollaan kohta taas niin herranenkeliä.. Kasvupyrähdys on ollut valtava ja pennun pehmoinen pörröturkki on vaihtunut koko kropasta liukkaaseen, pitkäkarvaiseen päällyskarvaan. Ja jalassa on villahousut aluskarvaa ihan hirveästi.

Osallistuttiin jopa meidän ensimmäisiin kisoihin, kun tokokerho järjesti kerhon sisäiset skabat. Ilmainen osallistuminen ja tarjolla hyvää, henkilökohtaista palautetta ja pientä kisafiilistä. Emännällä tais pettää kisahermot enemmän kuin koiralla, seurauksena sinnepäin suorittamista ja kamala jännitys. Tultiin 1D-luokassa viimeisiksi, mutta noustiin kuitenkin 1E-luokkaan nipinnapin hyväksytyllä 76/90 tuloksella, kun 75 pistettä oli rajana läpimenolle..

Ohjelmassa oli siis kävelyä "loose lead walking", joka meni meidän kohdalla lähinnä "loose lead jumping"-menolla, hyvä jos Sisulla oli pari jalkaa samaan aikaan maassa ollenkaan. Jotenkin saatiin kuitenkin temponvaihteluita ja pari U-käännöstä aikaiseksi. Ja toisaalta, kyllä se piti ainakin kamalan hyvin kontaktia muhun koko sen pomppimisen ajan. Kävelyä se touhu ei vaan muistuttanut tippaakaan.

Istuminen ja sivulle perusasentoon istuminen oli pala kakkua, mutta paikka ei... Herra on siis hienosti ollut jo 20 sekunnin pätkiä paikallaan mun ollessa useiden metrien päässä, välillä jopa kulman takana, ja yhtäkkiä edellisenä iltana ei tuo stay-käsky sitten enää kiinnostanutkaan, vaikka olisit mitä tehnyt. Eikä kiinnostanut kisoissakaan. Lopulta saatiin yksi parin sekunnin paikallaan pysyminen ja kehoitus treenata lisää...

Luoksetulo pitkän hihnan päässä onnistui hienosti, hitsi kun jätkä toimisi noin hienosti kotonakin. Makkaran voima on kumma... Maahanmenot sujui sinnepäin, seisomiset oli aika venkuroita ja sellaisella "ei huvita"-asenteella esitettyjä. Vaikeinta oli jättää lelu rauhaan, mikään leave-käsky ei auttanut. Hullu tilanne, kun ruoat ja palkintomakkarat se jättää hienosti rauhaan treenatessa, mutta jonkun muun kuolaamaa lelua ei sitten millään. No, nyt on ekojen kisojen aiheuttama ekstrajännitys ainakin koettuna, ja innolla odotetaan seuraavia!

Palkintoluu

Ensi kerralla valmistautuminenkin on ehkä astetta järjestelmällisempää. Me oltiin kisoja edeltäneet kaksi viikkoa koiravahteina yhdelle mun duunikaverille myös, ja pojat eleli treenaamisen suhteen vähän pellossa. Ollie-vehnäterrierisekoitusta oli mainostettu täysin sisäsiistinä ja koulutettuna, mutta totuus oli pahasti päälle hyppivä ja hihnassa riekkuva ja vetävä, sisälle tarpeitaan tekevä 9-kuukautinen jääräpää. Ihan suloinen kaveri, ja jätkien leikkiä ja riemua oli kiva seurata. Usein meno vaan yltyi aivan liian railakkaaksi, ja oli pakko laittaa jompikumpi sankareistä jäähylle. Keskenään niitä ei voinut jättää ollenkaan sisälle, sillä Ollie aloitti välittömästi merkkailemaan. Mies nappasi sen kiinni itse teosta, jalka ylhäällä vasten meidän jääkaapin ovea... :O

Ruokaa jos saisi...

 No, osin toi menee kulttuurierojenkin piikkiin. Maassa, missä koira viettää usein suurimman osan elämäänsä ulkosalla, voi "sisäsiisti" olla vähän kapeampi käsite kuin suomalaiselle nipolle, joka haluaa sisäsiistin koiransa olevan työpäivän verran tarvittaessa sisällä ilman vahinkoja. Toinen kulttuuriero on eräs toinen duunikaveri, joka hommasi ylipainoiselle labradorinnoutajalleen juoksumaton! Siellä se 1,5-v labbisuros lönkytteli videolla juoksumatolla, ja nyt sitä treenataan 20 min iltaisin ko. välineellä. Kun ei voi lenkittää, kun sataa vettä.

Jottei oma koira kuulostaisi liian täydelliseltä, niin viime viikolla se söi läppärin laturin ja jatkojohdon aamupalaksi, popsittuaan ensin itsensä vapauteen leikkikehästään eli nukkumapaikaltaan. Ja oli siihen yläkerran kokolattiamatolle tainnut aamuvahinkokin käydä. Ja me ihmeteltiin miehen kanssa, miten koira on niin hiljaa, kun yleensä Sisu herättää meidät jo klo 6, ja nyt ei vielä puoli seiskaltakaan kuulu inahdustakaan. No ei kai kuulu, kun on kova kiire järsiä jatkojohdosta se pistoke-osa irti!

Ensikosketus koirakilpailuihin

Meidän toko-seura järjesti tänään kisat, ja osana edullista jäsenmaksua on sitoutuminen vapaaehtoishommiin seuran hyväksi. Niinpä minä sain ensikosketuksen tokoon ja rally-O:hon jäätävässä Aussilan talvisäässä, ja mies ja Sisu kiertelivät kisa-aluetta ja ihastelivat muiden hienoa työskentelyä. Pentu sai paljon ihasteluita ja kyselyitä ja käyttäytyi suurimman osan ajasta kuulemma varsin mallikkaasti. Edelleen näytetään enemmän saksanpaimenkoiralta kuin lappalaiselta, varmaan tuo harmahtava sävy lisää noita sakukyselyitä. 

Minä toimin rally o-advanced-luokassa sihteerinä, ja siinä sai aika kivan näkökulman hyviin ja ei-niin-hyviin suorituksiin ja sai vielä sateensuojankin kaupan päälle. Mikäs siinä teltan alla värjötellessä ja kauhistellessa monen osallistujan ei-säänkestävää varustusta ajoittaisessa kaatosateessa.

Sisu oli kuin uitettu rotta kisojen lopussa, ja siinä aamun häsellyksessä oli irronnut taas yksi maitohammaskin. Nyt on edestä kaikki vaihtuneet ja takaa yksi poskihammas, hurjaa miten nopeasti aika on mennyt! Autossa takapenkillä makasi märkä raato, pää alaspäin penkiltä roikkuen ja nyt se lämmittelee kaasulämppärin edessä.. vaikea uskoa, että tämän prinssin elkein mukavuutta rakastavan otuksen pitäisi olla säänkestävä suomijuntti. Pihallakaan ei voi enää maata maassa, vaan herra on keksinyt möyhentää takapihan saniaisista kivan pikku viherpedin itselleen, siinä on hyvä sitten maata ja syödä luuta, kun ilkeät ihmiset ei päästä luun kanssa sisälle sotkemaan kokolattiamattoa...

Prinssille prinssin arvoiset lelut.. tai ainakin niiden pakkaukset :)

Oli hienoa nähdä, mihin kaikkeen treenaamalla pystyy ja miten hienon yhteyden koiraansa voi saada, kunhan vain jaksaa harjoitella. Meillä on pitkä tie kuljettavana, mutta ei tuolta ainakaan älyä puutu. Omistajan pitäisi vaan ensin ymmärtää, mitä halutaan ja miten. Onneksi tokoilut jatkuu taas ensi viikonloppuna ja viime kerralla väläyteltiin jo, josko siirryttäisiin kohta seuraavaan ryhmään.

Passin hinta

Aina ei ole halpaa olla ulkosuomalainen. Ei etenkään silloin, kun passi vanhenee ja asut eri puolella mannerta kuin Suomen suurlähetystö. Ylimääräinen vapaapäivä, lennot Perth-Canberra-Perth, passi $200.. kallista lystiä, vaikka sitä miten katselisi. Lisäksi Canberrassa ei ole suurlähetystöjen, sotamuseon ja parlamenttitalon lisäksi juuri mitään muuta. Ei juuri houkuta iskeä yli tonnia kiinni moiseen päiväreissuun ja viettää siitä 10 tuntia lentokoneessa!

Joten en iske. Passi on kuitenkin uusittava, siitä ei pääse mihinkään. Mä päätin kuitenkin hyötykäyttää miehen luottokortti-ja lentoyhtiöpisteet ja maksettavaa jäi loppuenlopuksi n. $100, jonka vielä justjust voi maksaa matkasta, mitä ei edes halua tehdä. Paitsi että.. sain nerokkaan idean tajuttuani Sydney-Canberra-junayhteyden ja maanantain vapaapäivän mukanaan tuomat edut.

Nyt on sähköpostissa menolento Perth-Sydney lauantai-aamuyölle, $35 maksanut junalippu Sydney-Canberra välille maanantai-aamuksi, matka-aika 4 tuntia ja Canberra-Perth iltalento maanantai-illaksi. Ja kiitos aikaeron, pääsen ihan ihmisten aikaan takaisin kotiin ja tiistaiksi töihin. Sydneyssä odottaa toivottavasti pari paikallista kaveria, ja kyllä siellä keksii tekemistä jokatapauksessa, vaikka yksin joutuisikin kiertelemään vanhoja kotinurkkia. Mies jää kotiin talonvahdiksi ja koiran seuralaiseksi. Vähän ehkä epäreilua poltella toisen vaivalla kerätyt bonuspisteet omiin reissuihin, mutta säästyypähän rahat. Tai no, säästö saattaa jäädä kyllä hieman kyseenalaiseksi sen jälkeen, kun kahden yön majoitukset, ruokailut ja muut menot on kuitattu!

Passi on siis uusittava henkilökohtaisesti, ja Australiassa (tai koko Oseaniassa) ainoa paikka siihen on Canberra. Todella ärsyttävää. Muilla pohjoismailla on ilmeisesti käytössään siirrettävä passilaite, jonka avulla passin uusinta onnistuu mm. äänestyspäivinä. Mutta ei tietenkään Suomella, joten meidät länsirannikon asukit asetetaan todella eriarvoiseen asemaan. Vanha työkaverini, suomen kansalainen hänkin, ei ole kyseisestä syystä uusinut passiaan vuosikymmeniin. Lentomatka Geraldton-Perth-Canberra-Perth-Geraldton on liian kallis ja työläs, kun aussipassin saa kävelemällä lähimpään postikonttoriin.

Nyt kun edessä odottaa kiva talvinen cityviikonloppu, en jaksa olla enää ihan niin käärmeissäni tästä epäkohdasta, vähän vaan :)

Voihan pihvi!

Miehellä oli eilen illalla hieman yllättäen järjestynyt työhaastattelu, todella mieluisaan paikkaan. Haastispyyntö tuli todella pyytämättä ja no, yllättäen, mutta reippaasti se haastatteluja kammoava mies sinne kuitenkin meni. Viimeinen pyyntö mulle oli hoitaa illallinen. No tottakai hoidan, hyppää jo sinne autoon ja älä myöhästy ja lopeta se ohjeiden antaminen-litania kävi omassa mielessä, mutta käsky olikin että dress up ja tee varaus somewhere nice. Maanantai-iltana Perthissä ei ole kauheasti vaihtoehtoja iltakahdeksan fiinistelypaikaksi, joten toteutin molempien mielessä jo pitkään kyteneen idean.

Rockpool. 

Yleisesti olen todella vastaan näitä jenkkihenkisiä kasinokomplekseja ja niiden ketjurafloja, mutta japanilainen Nobu, ranskalainen Bistro Guillaume ja Rockpool ei kuulu tähän joukkoon, sillä ne vaan sattuu olemaan parhainta mahdollista lajeissaan. Kaikkiin on hankala saada pöytävarauksia loppuviikosta, mutta maanantai-iltana ei ollut ongelmia. Pakkohan tämä miehen pari kertaa vuodessa tapahtuva pukuun ja kravattiin sonnustautuminen on hyödyntää ja mennä jonnekin, missä on edes aavistus pukukoodista... Kasino on vielä sopivasti aika lähellä meitä, ja yhtä peli-iltaa lukuunottamatta (voitin $150 ensikertalaisen tuurilla black jackissa ja hedelmäpelikoneesta!) ei olla käyty siellä vuosiin.

Ja Rockpool oli kaiken odotuksen, hypetyksen ja loppulaskun arvoinen. Oh my gosh. Valehtelematta parasta pihviä, mitä olen ikinä syönyt. Rockpoolia on useasti kehuttu kaupungin parhaaksi pihviravintolaksi, joten uskaltauduin kokeilemaan parasta mahdollista raaka-ainetta, dry aged full blood wagyu, siitä sellanen 200 g medium rare sisäfile kiitos, kyytipojaksi sieniä ja bearnaisekastiketta. Lasiin tuhtia argentiinalaista Malbecia. Täydellistä.

Vähän kirpaisi hinnastoa katsellessa, mutta se fiilis unohtui aika nopeasti kun supermurea, pehmeä pihvi leikkanatui lautasella ja lähes suli suussa. Täydellistä. Eikä se alkupalaksi nautittu vasikan niskakaan muuten huonoa ollut. Sori äiti, Minna ja muut pihvimestarit. Tää oli vaan jostain toisesta ulottuvuudesta. Maistan silti mielelläni teidänkin pihvejä jatkossakin ;).

Crown Casino yllätti jälleen, siellä on muutakin kuin rikkaita aasialaisia uhkapelureita ja huonosti pukeutuvia, meluisia kaivosäijiä, joilla on liikaa rahaa ja liian vähän käytöstapoja. Ja se työhaastattelu, mistä henkisesti hengissä selviämistä siis juhlittiin, meni ilmeisesti ihan hyvin. Nyt eletään todella jännittäviä aikoja. Ehkä käydään testaamassa Nobu ja sen sushien täydellisyys, jos mies saa haluamansa paikan!

Tuulinen Wellington

Saavuimme Uuden-Seelannin pääkaupunkiin, pieneen ja sievään Wellingtoniin iltapäivällä, ja ensimmäinen tehtävä oli luovia keskustan läpi varsin pikaisessa tahdissa, ilman karttaa. Navigaattori toimi, mutta oikutellen. Se ei ollut ilmeisesti kauhean tyytyväinen äkillisestä pohjoissaarelle siirtymisestä. Halusimme käydä tsekkaamassa Mt. Victorian näköalapaikan, ja se  nyt vaan oli järkevintä tehdä auton kanssa.

 Mulla oli kuitenkin kiire ihan jonnekin muualle, Weta Cavesiin Miramarin alueelle ihastelemaan Keski-Maa-tilpehööriä ja Wetan luomuksia. Aika oli varsin rajattu, sillä auton palautushetki läheni uhkaavasti, mutta uskomattomalla tuurilla ja mun kolmen vuoden takaisella Wellington-tuntemuksella selvittiin keskustan mutkista ja päästiin Miramariin. Ja yllättäen, kuskilla oli hieman epäuskoa matkassa, kun mä intin "käänny oikealle" ja GPS ulvoi "käänny vasemmalle" tai "tee u-käännös". Ja mä olin oikeassa! Ha!

Haahuiltiin ensimmäisenä iltana ympäriinsä Cuba Streetin lähimaisemissa ja skipattiin illallinen kokonaan.  Aloitettiin sitten suoraan jälkkäristä uskomattomassa Strawberry Fate-mestassa Kent Terracella. Pelkkiä jälkiruokia koko paikka. Sokerihumala ja mahakipuhan siitä seurasi, mutta melkein oli jopa sen arvoista.

Cuba Streetin erikoinen taideteos

Aamulla oli ihana herätä sängystä, siinä vasta tajusi miten jumissa selkä olikaan kahden viikon autossa nukkumisen jälkeen. Vielä ihanampaa oli tassutella paljain jaloin vessaan, eikä lähteä vaeltamaan kylmään ulkoilmaan leirintäalueen vessoja etsimään! Aamupala oli mahtava, nautittiin Batman-tunnelmasta ja ruoasta Gotham Cafe-kahvilassa, ja sain vihdoin koko reissun ajan haaveileman breakfast burritoni! Käytännössä siis munakasrullaan tehty texmex-annos.

Burriton voimalla jaksoi kiertää koko päivän Te Papa-kansallismuseota ja sen eri näyttelyitä. Kiertävänä näyttelynä oli hyvä atsteekki-näyttely, ja maksettiin sinne sisäänpääsy. Muuten koko iso museoon on ilmainen sisäänpääsy, ja Te Papaan todellakin kannattaa varata aikaa! Siellä on todella kattavat näyttelyt sekä luonnonhistoriasta ja mm. Uuden-Seelannin vulkaanisesta maaperästä, että  Uuden-Seelannin historiasta. Maorien ja eurooppalaisten historiaa esitellään molempia, ja monissa jutuissa on Heureka-henkinen ote, saa kokeilla ja tehdä itse.

Wellingtonin perjantaiset yömarkkinat olivat vähän pettymys, Cuba Streetin viereisillä pikkukujilla oli pari kojua ja etnistä ruokakioskia, katutaiteilijoita ja epämääräinen bändi, mutta ihan hyvät alkupalat sieltä sai kasattua. Niiden avulla jaksoi kävellä keskustan toiselle reunalle  hurjat 10 minuuttia Tory Streetille japanilaiseen Kazu-ravintolaan. Ahhhhh, sushi heaven...

Epämääräisen näköinen, mutta täydellisen makuinen Volcano

Drinkit nautittiin the Library-nimisessä baarissa, ihan mielettömiä taideteoksia ja makunautintoja! Lemon Marengue Martinin kohdalla en ollut enää varma, juonko kirpeänmakeaa, ihanaa drinkkiä vai lusikoinko alkoholipitoista, kosteaa marenkia suuhuni. Miehen Toblerone oli taas juuri sitä, mitä nimi lupasi, nestemäinen Toblerone. Palvelu oli kalliille drinkkibaarille sopivaa, jazzbändi soitti taustalla ja koko mesta oli sisustettu tyylikkääksi vanhaksi kirjastoksi. Suosittelemme! Paikka löytyy Courtenay Placen varrelta.

Aamulla ehdittiin vielä kiertää käsityöhenkinen Underground Market ja shoppailla hieman, ennenkuin oli aika suunnata lentokentälle. Wetan kädenjälki näkyy myös Wellingtonin kentällä...

Wellington oli kuin mini-Melbourne. Mukavan helppo turistille, sopivan hippi ja urbaani olematta kuitenkaan millään tapaa yliyrittävä tai tekotaiteellinen. Hyvää ruokaa, ihania pieniä rafloja ja kahviloita. Helpot yhteydet, siisti ja mielenkiintoinen. Sää oli aivan yhtä vaihteleva kuin Melbournessakin, ja tuulta piisasi. Mä tyydytin kaikki sisemmän nörttini LOTR-tarpeet viime kerralla, joten ei ollut tarvetta raahata miestä millekään Keski-Maan kuvauspaikka-ekskursioille, ja oli kiva vaan vaeltaa vailla sen suurempaa päämäärää tai ohjelmaa.

Weta tripod at Courtenay Place, takana Embassy Theatre