Se ei ole tarpeeksi naisellinen sinulle

Ennen töihinpaluuta oli aika päivittää tukka. Raskausaikana sain monen muun tavoin nauttia todella paksusta, hyvinvoivasta tukasta. Hiukset kasvoivat pituutta ja tukka tuntui uskomattoman tuuhealta. Pisimmillään hiuksia oli puoleen väliin selkää, ja ne olivat varsin hyvässä kunnossa. Hormonit tekivät tepposet, ja kolmisen kuukautta synnytyksestä tuntui, että kaikki hiukset lähtevät päästä kerralla. Hiuksia lähti tupoittain joka harjauksen yhteydessä. Peseminen oli ihan hirveää, välillä piti kaivaa pari kourallista hiuksia suihkun lattialta, koska viemäri oli niin tukossa, ettei se enää vetänyt ja seisoin nilkkojani myöden vesilammikossa suihkukopissa. Lopulta marraskuussa jäljellä oli ohut hiirenhäntä. En silloin vielä tehnyt sen radikaalimpia ratkaisuja, kunhan äkkipäätöksellä leikkasin tukkaa selkeästi lyhyemmäksi.

Asiaa hauduteltuani tulin siihen päätökseen, että lyhyt tukka on tähän tilanteeseen paras ratkaisu. Lapsi oli oppinut kiskomaan mua tukasta siihen malliin, että kyyneleet valuivat kun pieni nyrkki nappasi ponnarin päästä kiinni. Samasta syystä hiukset olivat tosiaan aina kiinni, aukinaisena liehunnut tukka oli vielä suurempi houkutus napata kiinni ja ihastella äidin reaktiota. Pitkien hiuksien peseminen, kuivaus ja suoristus vei aikaa, ja se oli pakko tehdä miehen ollessa kotona sen jälkeen, kun lapsi oppi kiipeämään kylpyammeesta pois. Käytin kylpyhuoneessamme olevaa tyhjää isoa ammetta leikkikehänä sillä aikaa kun suoristin tukkaa tai meikkasin ja lapsi viihtyi siinä mainiosti. Kunnes oppi kampeamaan itsensä reunan yli varsin nopealla tekniikalla.

Päätin siis leikata niin lyhyen kampauksen, että sen laittaminen veisi minimaalisesti aikaa, eikä sitä tarvitsisi pitää ponnarilla. Googlailin pari mallikampausta, ja varasin lähellä olevasta isosta ketjukampaamosta ajan. Olen ollut tosi laiska kampaajalla kävijä täällä, omaa luottokampaajaa ei ole löytynyt ja viimeiset vuodet työkaverini, joka on entiseltä ammatiltaan kampaaja, on leikannut hiukseni,  tai siis lähinnä tasoitellut latvoja. Värjäämisestä luovuin yli neljä vuotta sitten, ja nyt hiuksissa on ihan oma, yllättävän kiva vaaleanruskea väri, ja sitä ei ole tarvetta muuttaa. Lapsen kummi uhrasi vapaapäivänsä lastenvahtihommiin, joten pääsin nauttimaan kampaamokäynnin rauhasta. Haaveissa oli uuden hiusmallin lisäksi hiljainen hetki teetä juoden ja kirjaan uppoutuen, vähän small talkia kampaajan kanssa ja se pesuun kuuluva päähieronta.

Lähtötilanne, ja hyvä demonstraatio pitkien hiusten epäkäytännöllisyydestä. Kohta nappaa herra 9 kk kiinni äidin hiuksista

Toisin kuitenkin kävi. Kampaaja ei ollut yhtään samaa mieltä asiakkaansa suunnitelmasta. Ensimmäinen kommentti oli, että olen aivan liian nuori leikkauttamaan lyhyttä tukkaa. Jaa, enpä tiennytkään että siihen on joku ikäraja.. Toinen kommentti oli vielä törkeämpi, lyhyt tukka ei ole tarpeeksi naisellinen minulle. En ollut tässä vaiheessa varma, oliko kampaaja sokea vai tyhmä. Olin juuri kävellyt ovesta sisälle revityt boyfriend-farkut ja varvastossut jalassa, ainoana ehostuksenani ripsiväri ja hieman lohkeillut kynsilakka varpaissa, tukka pikanutturalla. Naisellinen, siinä kapeahkossa aussimimmien kilo meikkiä ja mahdollisimman vähän vaatetta päälle-määritelmässä oli mahdollisimman kaukana habituksestani. Istuin hiljaa tuolissa ja kampaaja uteli huolestuneena, että olenhan kysynyt mieheltäni? Kysynyt mitä, lupalappua hiustenleikkuuseen? Siinä tilanteessa, täysin häkeltyneenä en kuitenkaan osannut muuta tehdä, kuin suostua kampaajan ehdottamaan malliin.

Yritin selittää, että tukan on oltava riittävän pitkä, että saan sen töitä varten kiinni, tai sitten niin lyhyt ettei sitä voi laittaa kiinni. En halua välimallin polkkaa ja pitkiä haituvia kasvojen ympärille. Yllättäen sain sitten juuri sen välimallin ratkaisun, missä yhdistyivät pitkän ja lyhyen tukan huonot puolet, eikä mitään niistä hyvistä. Pesupaikalla sain vielä todella raskaan ja rasittavan myyntipuheen väripaketin puolesta. Kerroin avoimesti väriaineista saamistani ihoreaktioista, ja että en ole värjännyt hiuksiani aikoihin edes luonnonmukaisemmilla väreillä. Kuulemma pitäisi, hiukseni kaipaavat ehdottomasti eloa ja raitaa, eikä raidoista tule ihoreaktioita. Rohkea väittämä...

Viimeisenä silauksena kampaaja naureskeli vastaanottovirkailijalle maksutilanteessa, että voitko uskoa, tämä nainen olisi leikannut lyhyet hiukset, ellen olisi estänyt! Ja että tervetuloa vaan uudelleen, varataanko nyt heti uusi aika? Ostatko tästä nämä erinomaiset hoitotuotteet mitä äsken yritin kaupitella? Joo, meillä on kymmenen päivän tyytyväisyystakuu, voit tulla leikkaamaan tukan lyhyemmäksi jos et ole tyytyväinen, mutta takaan että olet! 

Poistuin autolle itku kurkussa.

Itku muuttui kiukuksi, ja kotiin päästyäni tartuin Facebookin tarjoamiin palautteenantomahdollisuuksiin. Ensimmäinen sähköposti asiakaspalveluun meni kuulemma ihan vahingossa roskapostiin, mutta yllättäen se seuraava ei, kun asiasta oli ensin maininnut samaisessa Facebookissa. Korvaukseksi sain ilmaisen käynnin saman ketjun keskustaliikkeessä ja kampaajana heidän esimiehensä. Kannatti valittaa, lopputulema on juuri sitä mitä halusin. Lyhyt, helppohoitoinen, ja näyttää hyvältä. Ja keskustan liike tässä voitti, nyt heillä on uusi, säännöllisesti seitsemän viikon välein käyvä tyytyväinen asiakas.

Paluu (työ)arkeen

Olipa yllättävää, että kun työt alkavat, niin aika kaikelle muulle vähenee. Luen kyllä blogeja töissä kahvitauoilla ja ennenkaikkea palkallisten imetystaukojen aikana kun pumppailen maitoa, mutta oma bloggaaminen on ollut ihan jäissä. Vaikkei töissä kulukaan kuin kaksi päivää viikossa, menee duunipäivää seurannut päivä sekä mulla, että lapsella palautumiseen. Ollaan siis otettu rennosti ja vietetty löysiä kotipäiviä, osin myös sen takia, että hoidon aloittamisesta lähtien lapsi on ollut nuhassa ja köhässä käytännössä koko ajan. Nyt 1-v rokotusten yhteydessä löytyi myös bonuksena molemminpuoleinen korvatulehdus, joten ollaan rampattu omalääkärin luona varsin tiheään. Olin varsin yllättynyt tuosta korvatulehdus-löydöksestä, sillä muksu ei ollut valitellut korviaan, itkeskellyt tai ollut lohduton. Räkäinen se toki oli, mutta muuten täysin iloinen oma itsensä. Nyt onneksi parempaan päin jo, ja saatiin sitten vihdoin neljännellä käynnillä annettua ne rokotuksetkin.

Vauhti päällä, ei paljon korvat tai rokotukset haittaa

Töissä on ollut siedettävää. Teen lyhennettyä työaikaa, ja kun siitä vielä vähentää kaksi puolen tunnin imetystaukoa, ei varsinaista yhtenäistä työaikaa jää, vaan tauot pilkkovat päivän kivoihin pikku osiin. Työnantajalle ehkä vähän vähemmän kiva, että mua ei voi sijoittaa niihin saleihin missä on pitkiä toimenpiteitä, mutta eipä juuri itseä haittaa. Tärkeintä on, että toi meidän tissimaakari saa rakastamaansa ja tarvitsemaansa mämmää, eikä ole edelleenkään ollut tarvetta käyttää pisaraakaan korviketta. 

Australian lainssäädäntö on melko imetysmyönteinen. Sekä valtiotasolla, että osavaltojen omissa laeissa on säädöksiä imetyksen ja imettävien äitien suojelemiseen. Monet työpaikat ovat akkreditoineet itsensä täyttämään Breastfeeding Friendly-kriteerit, ja siihen sisältyy joustavat mahdollisuudet imettämiseen/pumppaamiseen ja siihen tarkoitetut asianmukaiset tilat. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sairaalan kahvion vieressä olevaa huonetta, mistä on mahtavat maisemat yli kaupungin. Saan istua omassa rauhassani mukavassa nojatuolissa ja pumpata maitoa. Työnantaja on allekirjoittanut kanssani sopimuksen, missä mm. sovitaan kellonajat, milloin minut on päästettävä tauolle. Mahdollisuus imetystaukoihin annetaan siihen asti, että lapsi on kaksi, eli tässä tuetaan hienosti WHO:n suositusta imettää kaksivuotiaaksi, tai pidempään.

Lapsi on viihtynyt todella hyvin hoitopaikassaan. Itkee pienen hetken aamuisin kun vaihdamme äidin sylistä hoitajan syliin ja itku loppuu kuulemma sillä hetkellä, kun poistun huoneesta. Joka päivä palaute päivän touhuista on samaa, itsenäisesti ja rohkeasti konttailtu tutkimusmatkoille pitkin pihapiiriä, yleensä nukkunut kahdet pitkät päiväunet, syönyt isot annokset ruokaa, juonut pullosta maitoa ja ollut iloinen. Eipä sitä paljon muuta voi toivoa. Sanavarastoon hoidossa olo ei ole vielä vaikuttanut, käytössä on lyhyt ja ytimekäs äiti, dadda, mämmä ja Sis(u). Mitäpä sitä muuta tarvitseekaan! Äiti tulee kyllä tosi selkeästi ja hyvin ääntäen, on ihana kuulla kuinka hyvin lapsi osaa sanoa ään, vaikkei sitä jatkuvasti ympärillään kuulekaan. Olemme sitkeästi pitäneet tiukkaa kielipolitiikkaa yllä, minä puhun vain suomea lapselle, mies englantia ja ehkäpä tässä sitten näkyy työn ensimmäinen tulos.

Hoitopaikan antama ihana Parent Care Pack ensimäisenä hoitopäivänä

Olemme yrittäneet tehdä kotielämän mahdollisimman helpoksi työpäivinä, syömme pakkasesta ylijäämäruokaa ja teemme vain pakolliset kotihommat. Lapsi viihtyy rinnalla valtaosan illasta, joten me istuskellaan sohvalla kun mies lämmittää ruoan, lataa tiskikoneen täyteen ja hoitaa koiran. Useana iltana mä olen nukahtanut varsin pian lapsen jälkeen, joko sohvalle Masterchefiä katsoen tai sitten ihan sänkyyn. Hiljalleen oma väsymyksen määrä alkaa helpottaa, kun töissä alkaa muistua asiat mieleen ja ei tarvitse koko ajan olla varpaillaan oman osaamisensa kanssa. 

Sis(u) näyttää mallia, miten otetaan rennosti!

Yritän nyt omistaa edes yhden päiväunitauon viikossa bloggaamiselle, koska asiaa kyllä on. Mitä enemmän lukee muiden blogeja, niin tulee fiilis että niin, olisihan mullakin sananen sanottavana vaikka lapsen kanssa lentämisestä, ravintolassa käynnistä, kaksikielisyydestä, imetysvaikeuksista ja niiden selättämisestä, opintojen uudelleen aloittamisesta ja vaikka mistä!

Päivähoitomietteitä

Niin se tuli sitten sekin virstanpylväs eteen, että vauva oli laitettava jonoon päivähoitoon. Ideaalitilanteessa olisin kotona ainakin siihen asti, kun vauva täyttää vuoden. Valitettavasti nyt ei ole ideaalitilanne töiden suhteen tässä perheessä, joten ennen joulua kohtasimme totuuden ja kävimme tutustumassa mahdolliseen hoitopaikkaan. Olimme saaneet paikasta todella hyvät suositukset vauvan varamummolta, hän kun työskentelee itsekin alalla. Varasimme siis ajan ohjatulle kierrokselle ja laitoimme vauvan heti jonoon. Nyt täytyisi vielä löytää joku kakkosvaihtoehto, ihan kaiken varalta.

Ja kyllä, meillä on varamummo. Ihan parhautta. Kun mun perhe ja sukulaiset ovat lähinnä Suomessa tai muualla maailmalla, ja miehen vanhempia ei vauva tai pieni perheemme juuri kiinnosta, oli etsittävä vaihtoehtoisia malleja mummouteen. Löysin netistä muutaman varamummo-palvelunkin, ja olin lukenut juttua jo aiemmin eläkeläis-au paireista, mutta ratkaisu löytyi sitten kuitenkin paljon lähempää. AFS, tuo elämäni seitsemäntoistavuotiaana mullistanut ja muuttanut ihana vapaaehtoisjärjestö, pelasti taas. Sieltä löytyi ihana vapaaehtoinen varamummo, joka ymmärtää monikultuurisuuden ja maahanmuuton kiroukset ja siunaukset keskimääräistä paremmin. Lämmin syli, tukea ja apua äidille ja seuraa molemmille. Olen niin kiitollinen.

Australiassa päivähoito on siis kaikki yksityistä. Hinta vaihtelee n. 50-100€ per päivä, ja tähän saa jonkinverran tukia ja verohelpotuksia muista tuloista riippuen, mutta kyllä siitä silti jää itselle maksettavaksi ihan hirveä summa. Me laskeskeltiin, että tuolla n. 70€ päivämaksulla haluamassamme paikassa mun on järkevä olla töissä n. 2-3 päivää viikossa, muuten hyötysuhde alkaa mennä todella pieneksi. Tai siis, toisen meistä on järkevä olla osa-aikaisena ja toisen kokopäivätöissä. Se, kumpi niihin kokopäivätöihin menee, riippuu ihan siitä, millaisia työmahdollisuuksia miehelle aukeaa ensi vuoden puolella. Onneksi sairaanhoitajan palkka on täällä aikalailla parempi kuin Suomessa, mutta kyllä noilla päivämaksuilla saa muutaman tunnin töitä tehdä, ennenkuin ne on katettu!

Päivämaksun joutuu maksamaan, oli lapsi hoidossa paikalla tai ei. Ei minkäänmoisia myönnytyksiä sairauden takia, joten arvatenkin puolikuntoisia muksuja raahataan hoitoon.  Odotamme innolla tulevaa influenssakautta, ripuliepisodeja ja vesirokkorumbaa. Samoin hoitopäivän ollessa pyhäpäivä menee maksu, joten halpaa hupia tuo ei todellakaan ole. Ei tietoakaan mistään osapäiväisestä virikehoidosta, että äiti saisi vähän levätä. Tuolla ollaan tasan ne päivät, kun on pakko. Hintaan kuuluu sentään aamupala ja lounas, ettei vielä tarvitse aloittaa sitä hirveää lounaslaukkujen pakkailua, se odottaa sitten kouluun mennessä.

Nyt vain odotamme, koska paikka aukeaa ja se sitten vapautuukin kahden viikon varoituksella. Ei jää ainakaan paljoa aikaa murehtia aloituspäivää ennakkoon!

Mikä ihmeen Mothers Group

Siirryimme Birth Centerin kätilöiden hoivasta Child Health Nursen vastuulle, ja hän teki kotikäynnin vauvan ollessa alle kaksi viikkoa. Olin aiemmin kuullut muilta paikallisilta äideiltä, että terveydenhoitajat usein järjestävät täällä ohjattuja äitiryhmiä ja niin mekin saimme kutsun omaan Mothers Groupiin parin viikon päähän. 

Paikalle terkkarin vastaanotolle oli kutsuttu viisitoista samoihin aikoihin äidiksi tullutta naista, ja tapasimme kuutena peräkkäisenä viikkona terkkarin odotushuoneessa. Kymmenkunta eri tyyppiä kävi tapaamisissa ja kuusi meistä on nyt tavannut viikottain edelleen. Idea on kyllä tosi hyvä, vaikka on tietty tuurista kiinni miten hyvin ryhmädynamiikka ottaa tuulta alleen ja jatkaako porukka toistensa tapaamista ohjattujen kertojen jälkeen vai ei. Tiedän ryhmiä jotka eivät ole tavanneet kertaakaan itsenäisesti ja sitten niitä, jotka ovat yhdessä vielä vuosia jälkeenpäin. Erään kaverini ryhmä hajosi puoliksi riitojen seurauksena.

Terveydenhoitaja järjesti siis samalla kaavalla kuusi tapaamiskertaa. Ensimmäisellä kerralla lähinnä tutustuimme toisiimme, mutta sen jälkeen joka tapaamisella oli oma koulutuksellinen teema. Kävimme läpi mm. imetystä, turvallisuutta, nukkumista, rokotuksia, matkustamista ja kiinteiden aloitusta. Virallisempi osuus kesti tunnin, ja sen jälkeen terveydenhoitaja keitti äideille kahvit ja laittoi kasan patjoja lattialle, että vauvat voivat köllötellä siinä ja me saamme jutella. Samalla sai vaikka punnita vauvan, jos oli painonnoususta huolissaan tai kysellä muista pikkuvaivoista.

Yhden naisista tunsin etukäteen koirapuistosta, muita en ollut koskaan edes nähnyt. Nyt kuukausia myöhemmin olemme kaikki ystävystyneet Mothers Groupin ansiosta. Terveydenhoitaja keräsi viimeisellä tapaamiskerralla kaikkien sähköpostit ja puhelinnumerot ja kehotti pitämään yhteyttä. Loimme yksityisen Facebook-ryhmän välittömästi ja jatkoimme kahvittelua aina samana vuikonpäivänä ja samaan aikaan. Ensin toistemme luona, ja sään parantuessa aloitimme retkeilyn puistoihin ja rannalle. Olemme kaikki varsin erilaisia, muutama meitä maahanmuuttajia ja yksi paluumuuttaja Briteistä, maalaistyttö outbackista. Ikähaitari on laaja, on ihan vasta parikymppinen, muutama meitä reilusti kolmikymppisiä ja sitten siltä väliltä. Ainut yhdistävä tekijä on lapsen syntymäpäivä ja asuinpaikka. Siitäkin huolimatta tai juuri siksi yhdessä on ollut todella kivaa ja antoisaa. Konfliktitilanteita ei erilaisuudesta huolimatta ole tullut, vaan keskusteluissa on ollut todella kunnioittava ja erilaisuuden hyväksyvä sävy, vaikka teemme monet asiat todella eri tavalla.

En jaksaisi kirjaston tarjoamia viikottaisia vauvojen laulu -ja loruhetkiä, ellei olisi mahdollisuutta pyöritellä silmiä kummallisille loruille muiden kanssa, ja palkintona lorutunnin läpikestämisestä kahvit ryhmän kanssa viereisessä kahvilassa.

Olemme siis viettäneet yhdessä aikaa paljon myös viikoittaisten treffien ulkopuolella. Retkiä maauimalaan, lyhyitä piipahduksia kahville jonkun luo, treffejä jonkun luona muuten vaan satunnaisella kokoonpanolla ja reippaita kävelylenkkejä. Ei tämän parempaa vertaistukea ole, ja toivon niin että Suomessakin joku alkaisi organisoimaan vastaavaa toimintaa! Tämä on tehokkainta syrjäytymisen ehkäisyä ruohonjuuritasolla, eikä maksa juuri mitään. 

Vauva-arkea perthiläisittäin

Vauva-arki on ensimmäisten karujen viikkojen jälkeen ollut todella mukavaa! Varsinkin keväällä ja alkukesästä, kun sää on vihdoin täydellinen niin mikäs tässä on nauttiessa elämästä. Sopiva helle, lempeä tuuli ja pilvetön taivas. Kyllä kelpaa vaunulenkkeillä yhdessä koiran kanssa ja erikseen. Etenkin, kun lähialueella on paljon hyviä kahviloita ja suuri osa niistä koiraystävällisiä, niin saa sopivan herkkutauon vauvan nukkuessa...Suomesta paluun jälkeen voin olla vähän toista mieltä hellepäivistä ja sään täydellisyydestä, muutos pakkaslukemista sinne neljänkympin hujakoille voi olla hieman karu!

Raparperipiirakkaa, banaanikakkua ja cappucinoa lähikahvilassa

Mies on ollut sopivasti koulussa, töissä ja vapaalla. Olemme siis saaneet nauttia leppoisista päivistä yhdessä ja erikseen. Ollaan käyty viinitiloilla Swan Valleyssa lounaalla ihan vaan vapaapäivän kunniaksi, kävelty joen varressa, hiljalleen remppailtu kotia lopulliseen kuosiin, suunniteltu vuodenvaihteen Euroopan reissua ja nautiskeltu elämästä vauvan kanssa. Käymme myös viikottain vauvauinnissa ja kaikki nauttivat.

Lucky Shagissa lounaalla ja hyvin ansaitulla, ensimmäisellä siiderillä vuoteen.

Mothers Groupin tyttöjen kanssa tapaamme edelleen viikottain, vaikka virallinen osuus on loppu. Treffaamme samaan aikaan joka viikko joko jonkun luona, tai käymme puistopiknikillä, rannalla jne.. Muutamassa Mums & Bubs-leffanäytöksessä on käyty myös. Viimeksi treffasimme kahvin merkeissä läheisellä golfklubilla. Näistä viidestä hyvin erilaisesta naisesta on tullut korvaamaton tuki ja turva arkeen.

Olen myös löytänyt mainiota suomalaista mammaseuraa. Läpi talven treffailimme ja kävimme vaunulenkeillä joko rannalla, tai kaatosateen sattuessa jossain paikallisessa ostoskeskuksessa. Useimmiten olimme sisällä, sillä viime talvi oli varsin märkä. Karrinyap Shopping Mall osoittautui parhaimmaksi lenkkeilypaikaksi ja siellä me sitten kävelimme eestaas, lähinnä ikkunashoppailimme ja nautimme kahvihetkistä. Juttelimme suomeksi uudesta elämäntilanteesta, kaksikielisyydestä ja kulttuurieroista, ja kyllä tässäkin asiassa vertaistuki on parasta tukea. Ulkosuomalaista ymmärtää parhaiten toinen ulkosuomalainen.

Ei vaan voi valittaa, kaikki on juuri nyt todella hyvin ja perusarki on varsin mukavaa. Ehkä se on tämä aussien rento elämänasenne ja tyyli, mikä saa vauva-arjenkin tuntumaan tosi kivalta. Toki unta voisi aina välillä saada lisää, mutta missään vaiheessa väsymys ei ole ollut niin paha, ettäkö se estäisi tekemästä asioista ja nauttimasta elämästä. Pari yötä on mennyt ihan harakoille, mutta kahvin (ja kakun) voimin siitäkin on selvitty. Ihan hullua ajatella, että vauvavuosi on kohta jo puolessa välissä ja kohta täytyy käydä työpaikallakin kääntymässä, miettiä lastenhoitokuvioita jne.. ääääk!

Ei mennyt niinkuin suunniteltiin, mutta hyvä tuli

Olimme siis valinneet julkisen puolen hoitamaan raskauden seurannan ja synnytyksen. Tämä päätös säästi meidät isolta vaivalta etsiä itse sellainen erikoislääkäri, jonka hoitoon haluaisimme ja joka ottaisi uusia potilaita eikä olisi esim. kolmen kuukauden sapattivapaalla lasketun ajan tietämillä. Lisäksi minua ahdisti valita hoitava taho kuulopuheiden ja tuttujen suosituksien perusteella. Yksityissairaaloissa erikoislääkärit ovat isossa auktoriteettiasemassa eikä heidän välillä outojakaan päätöksiä ole oikein kukaan kyseenalaistamassa. Tutkittuun tietoon perustuvia hoitoprotokollia on oman kokemukseni mukaan vähemmän (koska niiden huolellinen kehittäminen maksaa aikaa ja vaivaa) joten sitä on enemmän kunkin lääkärin mieltymysten varassa. Julkisella puolella kaikkea hoitoa ohjaavat taas tiukat hoitoprotokollat ja niitä todella noudatetaan, oli kyse sitten kanyylin laitosta tai synnytyksen käynnistämisestä. Tämä takaa tasalaatuista hoitoa vaihtuvien lääkärien hoidossa ja selkeyttää hoitopolkua, mutta ei toisaalta anna tippaakaan jouston mahdollisuutta.

Julkisen puolen valitessani uskoin pääseväni mahdollisimman kauas siitä yhdestä synnytysskenaariosta mitä halusin mahdollisuuksien mukaan välttää, eli sektiosta. Perehdyttyäni asiaan enemmän ja tutustuttuani eri hoitomalleihin julkisella puolella, päädyimme vielä askeleen kauemmas eli Birth Centerin asiakkaiksi. Kyseessä on sairaalan vieressä oleva kätilövetoinen yksikkö, ja kaiken sujuessa käsikirjoituksen mukaan, et tapaa lääkäriä ennen kuin vauvan kotiinlähtötarkastuksessa muutama tunti synnytyksen jälkeen.  Ja sitten oman kodin rauhaan toipumaan, minne kätilöt tulevat sitten päivittäisille kotikäynneille. Läpäisin tiukahkon potilaaksiottoseulan ja meidät todettiin terveeksi, riskittömäksi ja heille sopivaksi perheeksi. Raskaudenajan seuranta tapahtui siis yhden ja saman kätilön toimesta ja sujui todella hyvin. Orastaneeseen korkeaan verenpaineeseen (tai matalan verenpaineen nousemiseen normaalilukemiin) suhtauduttiin vakavasti ja verikokeita ja verenpainetta seurasi taustalla myös lääkäri, emme vain tavanneet koskaan kasvokkain. Kaikki sujui mallikkaasti ja oli luottavainen olo loppumetreilläkin.

Laskettuna aikana meillä oli kontrolliaika kätilön kanssa, ja päädyimmekin sitten sairaalan puolelle tsekkaamaan vauvan liikehdintää käyrille ja ultraan. Kaikki oli periaatteessa ihan hyvin, kaikki virtaukset, sykkeet jne viitearvoissa, mutta vauva ei vaan liikkunut. Suunnitelmat kätilövetoisesta synnytyksestä kodinomaisessa ympäristössä ja lääkkeettömiä kivunlievityskeinoja hyödyntäen muuttuivat varsin nopeasti lääkärivetoiseksi lääkkeelliseksi käynnistykseksi.

Mikään ei tietysti sujunut niin kuin piti, ja vajaan vuorokauden käynnistelyn jälkeen vauvan sydänäänet laskivat liikaa, eivätkä nousseet tarpeeksi nopeasti, joten alatiesynnytys muuttuikin pikaiseksi reissuksi leikkaussaliin. Loppuhyvin, terve vauva ja terve, vaikkakin reippaasti verta menettänyt äiti ja hieman shokissa oleva isä. Onneksi mies pääsi leikkaussaliin mukaan ja saimme sinne myös tueksi ja turvaksi oman kätilömme. Ja mulle töistä tutun anestesialääkärin, joka oli kullanarvoinen lisä. Kannatti myös makoilla hieman ekstraa leikkuupöydällä, sillä haava oli tikattu niin siististi ja huolella, että sitä hämmästeli jokainen osaston kätilö jälkeenpäin. Ei ollut laiskan ompelijan tunnusmerkkejä eli haavahakasia, vaan huolella ja kauniisti taiteiltu haava.

Pikaisen kotiutuksen sijaan jouduin osastolle useaksi päiväksi ja toipumaan leikkauksesta, mitä en todellakaan halunnut. Haava oli alkuun todella kipeä eikä mikään määrä kipulääkettä tuntunut tehoavan. Sama tuttu nukkumatti muokkasi aamuyön tunteina kivunhoitosuunnitelman uusiksi ja se toimi siihen asti, että aamun virkaintoinen kätilö päätti olla noudattamatta muokattua suunnitelmaa ja lukea standardia hoito-ohjetta kuin Raamattua.  Sain myös lukemattomia kertoja kuulla oven takana tehdyn raportin aikana olevani hermoheikko ensisynnyttäjä, ja vielä sairaanhoitaja! Tämä muun muassa sen jälkeen, kun tuoretta leikkaushaavaa oli joku poropää yrittänyt käpälöidä likaisilla hanskoilla ja olin päätynyt sitten pysäyttämään toiminnan ja ystävällisesti luennoimaan käsihygienian peruspilareista…

Lopussa kotiutuminen meinasi vielä peruuntua vauvan liiallisen painonlaskun takia, mutta yön aikana olimme saaneet umpattua juuri riittävästi maitoa pieneen mahaan ja pääsimme kotiin, omaan rauhaan. Birth Centerin kätilöt tekivät vielä useamman kotikäynnin ja kävimme rauhassa läpi kaiken tapahtuneen.

Suurlähettilään vieraana

Ihanaa yhdeksättäkymmenettä yhdeksää itsenäisyyspäivää rakas Suomi! Pian nähdään!

Myös täällä pallon alla juhlittiin Suomen 99-vuotista itsenäisyyttä, tänä vuonna oikein extratyylikkäästi. Suomen Australian suurlähettiläs järjesti Perthissä olevan kunniakonsulin luona itsenäisyyspäivän vastaanoton, ja muutama meitä Perthin suomalaisia oli kutsuttu mukaan. Vieraslista koostui lähinnä siis paikallisista, joilla oli joitain bisnes-kytköksiä Suomeen, sekä meistä suomalaisista paikallisaktiiveista.

Mies jäi vauvan kanssa kotiin, ja me vedimme vauvan kummitädin kanssa mekot päälle, korkkarit jalkaan ja suuntasimme kohti Peppermint Groven hienostoaluetta. Juhlapaikka oli kaunis, vanha talo joen rannassa, upea paikka puutarhajuhlille. 

Oli ihana ilta. Olin ensimmäistä kertaa ulkona yksin vauvan syntymän jälkeen, joten ilmassa oli jännityksen tuntua kun auton ovi läimähti kiinni. Nautin joka hetkestä, shamppanja maistui ja cocktailpalat olivat herkullisia. Tutustuimme uusiin ihmisiin ja virittelimme yhteistyökuvioita Perthin suomalaisille.

Iltakymmenen aikaan iski väsymys ja tyytyväisenä ja rentoutuneena suuntasin kotiin. Mies oli saanut vauvan nukkumaan ongelmitta ja kaikille jäi hyvä fiilis. 

Ja niin, olihan se myös 2-vuotis hääpäivämme. Paras lahja oli päästä hieman tuulettumaan ulos! Nyt jaksaa taas. :)