Om om om om

Ihanan löysä lauantai. Jopa kouluhommien teko on ollut löysää. Aloittelin lopputyöprojektia varovasti luomalla kyseisen word-tiedoston otsikkoineen ja alaotsikkoineen. Kahvitauon jälkeen uskaltauduin kirjailemaan ylös asiasanoja ja pääpointteja, iloisessa englanti-suomi sekamelskassa sekä copypasteamaan katkelmia edellisistä esseistä ja raporteista... miksi keksiä pyörää uudelleen, jos on jo kertaalleen kirjoittanut jotain fiksua esittelytekstiä ja aiheeseen liittyvää johdantoa, joka on tässä tapauksessa jo kätevästi oikoluettukin.

Oman pihan ruusut

Istuttelin parit kasvit uusiin ruukkuihin seuraavan henkisen lepotauon aikana ja ihastelin pihan tulevaa satoa ja juuri kukkaan puhjenneita ruusuja. Naapurin puolella kasvava mulberry tree eli suomeksi mulperipuu tai silkkiäispuu alkaa ihan kohta tuottamaan runsaasti satoa. Ensimmäiset koemaistelut on suoritettu, ja oi voi, on herkkua! Parin illan googlailuilla selvisi myös, että marja on kallis, ravintorikas ja siitä pyydetään kiskurihintaa superfood-hypessä. Sato kypsyy nopeasti ja marjat säilyvät hyvänä vain hetken. Meillä on minikokoinen pakastin, ja ei aikomusta ostaa isompaa tai arkkupakastinta ennen vuonna X tapahtuvaa keittiöremonttia. Lisää googlailua, ja päädyin hankkimaan kuivattimen.

Tikkaat alle, ja marjavarkaisiin! Mulperipuu takana, edessä punakukkainen banksia

Sunbeamin Food Dehydrator odottelee nyt marjoja kypsyviksi, ja askorbiinihappokin on ostettu valmiiksi, että saa uittaa marjat ensin siinä. Koekäytän masiinan huomenna sienien kuivattamisen yhteydessä. Myös sienet ovat WA:ssa kallista sesonkiruokaa, joten pistin pahvilaatikkoon taas oman sienifarmin pystyyn ja tavoitteena olisi kuivata siitä saatua satoa säilöön. Tässä ollaan kohta ihan Martta-ainesta!

Koska mulperipuun oksat kasvavat meidän puolella aitaa, saan ihan vapaasti kerätä satoa omalta puolelta, vaikka sitten noilla meidän kolmimetrisillä tikkailla keikkuen.. Jos tämä ei riitä, niin meinaan marssia reippaasti puun omistajien luokse, ja kysellä lupaa vähän laajempaan sadonkorjuuseen, sillä kuukauden pika-arviolla heitä ei pihan huolto näytä kiinnostavan.

Toisen naapurin kissa käyttää meidän autokatosta auringonottopaikkanaan.

Lisää hyvin hidastahtista kirjoittelua (ja naapurin kissan ihailua), ja sitten annoin periksi. Ainakin se lopputyö on nyt aloitettu! Huomenna paremmalla tsempilla ihan oikeaa kirjoittamista kohti. Päivän kruunasi tehokas joogasetti, jonne en ensin ollut edes kamalan innokas lähtemään, oli niin löysä ja vetämätön fiilis. Onneksi menin, sillä studio oli lauantai-iltapäivälle poikkeuksellisesti puolityhjä. Kiitos vaan Fremantle Dockers ja historiallinen paikka footy finalseissa, puoli kaupunkia istuu telkan edessä ja toivoo, josko tuo ainainen viime hetken häviäjä ja epäonnistuja vihdoin pääsisi Grand Finalsiin, AFL:n mestaruusotteluun. Minä nautin siis tilasta ympärilläni ja yhdestä lemppariopettajastani, ja setin jälkeen oli kyllä niin iloinen ja tyytyväinen olo. Joka tunnilla tulee onnistumisia ja isoja nytkähdyksiä eteenpäin, kehityksen huomaa siihen keskittymättäkin. 

Ja mikä ihaninta, huomenna on toinen vapaapäivä!

Astronautin vaimo

Juuri kun sain julkaistuksi oman FIFO-kitinäni, tarttui myös Helsingin Sanomat aiheeseen kolumnissaan. Aihe kiinnostaa erilaisuudellaan, Suomesta en tunne ketään säännöllistä FIFO-elämää viettävää perhettä tai pariskuntaa vaikka on siis yleistymässä siellä pohjolan perukoillakin tämä lentelyelämä. Ikävä kyllä.

Sinne se mies taas lähti. Paljon ehdittiin viikon aikana tehdä, makuuhuoneen yhteydessä olevan kylppärin eli ensuiten pintaremppa on putkimiestä ja sen asentamaa lavuaaria vaille valmis. Pihan kasvit voi taas hieman paremmin isommissa ruukuissaan ja seinämaalien sävytkin on rajattu jo kahteen vaihtoehtoon. Nyt hommat taas seisovat viikon. Onneksi tällä viikolla oli töissä helpohkot listat keskiviikkoa lukuunottamatta, joten onnistuin lirkuttelemaan ylimääräiset 1,5 vapaapäivää ylityökorvauksista ja saatiin viettää ihana, pitkä viikonloppu kahden. Perjantain puolikasta päivää juhlistettiin kolmen tunnin lounassetillä Meekassa Lähi-Idän hengessä. Omnonommnom. Eli on tässä FIFOilussa ne hyvätkin puolensa, kiireettömät arkivapaat ja rennot lounaat, biitsipäivät vailla ihmislaumoja ja puolityhjät leffateatterit, museot ja muut viihdykkeet. Onneksi oma esimies joustaa ja antaa noita ylityövapaita aika rennolla kädellä aina, kun on vain mahdollisuus.

Osa FIFO-perheistä on valinnut osansa tietoisesti, joko mahdollistaakseen vaimon kotona olemisen lasten kanssa, muuten vaan rahanhimoissaan tai pakkokeinona budjetoituaan menonsa kaivosuran alkuvaiheilla täysin ylimittaisiksi. Ei ole yksi eikä kaksi surullista tarinaa mitä olen kuullut liian isoista asuntolainoista ja autokaupoista, mihin tuoreet kaivosäijät ovat sortuneet. Allekirjoitan myös ihan täysin sen, mitä HS:n artikkelissa puhutaan suurentuneista riskeistä päihdeongelmiin, parisuhdevaikeuksiin ja ylipäätään epätasapainoiseen elämään. Töissä meitä on useampi FIFO-leski, ja tasaisen säännöllisesti käydään kahvihuoneessa jonkun aloitteesta keskustelua aiheesta "todellisuudesta irtautunut mies". Kaivoksilla eteen katetaan kolme valmista ateriaa per päivä, Joku Muu tiskaa ja siivoaa sotkut, huoneen, hoitaa kuljetuksen töihin ja kertoo, mitä tehdä. Työpäivän jälkeen aikaa voi viettää punttisalilla tai alueen baarissa. Hyvällä tuurilla kaivoskylässä on uima-allas ja/tai tissibaari. Yleensä vain se jälkimmäinen. Tytöt eli skimpiet lennätetään viikoksi, kahdeksi kerrallaan tienaamaan hyvät rahat. Netti ja puhelinyhteydet toimivat heikohkosti. Käsitys normaalista työpäivästä kaupungissa vääristyy helposti. Unohtuu se tunne, miltä tuntuu pitkän työpäivän jälkeen hoitaa itse ne ruokaostokset, kokkaukset, siivoukset, mahdolliset muut elätettävät ja sitten viettää sitä laatuaikaa rentoutuen. Välillä syntyy siis pientä kinaa siitä, mitä on tasapuolinen kodinhoito, ja tuntuuko se normaalin elämän pyörittäminen erilaiselta työpäivän jälkeen vai vapaaviikolla omaan tahtiin hommia tehden, välillä vähän pleikkaa pelaten tai keskipäivän leffassa käyden...

Kunhan nämä FIFO-hommat loppuvat tavalla tai toisella, on meilläkin edessä totuttautuminen uuteen, kun kumpikin on kokoajan kotona ja töissä.

Kaivosleskeydestä ja lentokentästä

Perthin lentokenttä kuvastaa tätä FIFO-elämän surkuhupaisuutta ja Perthin takapajuisuutta paremmin kuin mikään muu. Se on ehkä ainoa lentokenttä maailmassa, jossa kotimaanterminaali on isompi, parempi, hienompi ja viihtyisämpi kuin ulkomaanterminaali. Perth International Airport käsittää pakollisten palveluiden lisäksi viisi lähtöporttia sekä yhden kahvilan ja pienenpienen taxfree-myymälän niiden yhteydessä. Kentän suurimmat käyttäjät taitaa olla Balille ramppaava joukko Denpasarin lennolla. Koko paikka on ankeuden huipentuma, ja kulttuurishokki saavuttaessa Aasian tai Dubain isoille kentille on valtava. Perille keskustasta pääsee kätevästi (not) superkalliilla shuttle bussilla tai omalla autolla, raideliikenne on vielä huonompaa kuin Helsinki-Vantaalla.

Sitten on se Domestic Airport. Isompi, kiireisempi ja aamuvarhaisella täynnä businesskansaa matkalla itään ja oransseihin huomiohaalareihin pukeutuneita kaivostyöläisiä. Koko Länsi-Australia elää kaivosteollisuuden mukana, ja koska esim. Meekatharra, Port Headland ja Lancaster ei ole pysyvinä asumisvaihtoehtoina a) houkuttavia tai b) edes taloudellisesti mahdollisia, lennättävät yhtiöt kaikki duunarinsa ees taas kaivoksille. Vuosia sitten yhtälö oli paisunut jo niin valtaviin kokoluokkiin, ettei kotimaanterminaali ja sen lähellä olevat yksityiset pikkukentät propellikoneineen pysyneet menossa mukana. Rakennettiin uusi lisärakennus, kotimaanterminaali kakkonen, loogisesti kansainvälisen terminaalin viereen. Likaisissa, työn nuhjaamissa oransseissa haalareissaan reissaavat kaivosäijät häädettiin lähes kaikki tähän lisärakennukseen. Kehtaan tunnustaa haahuilleeni kv-terminaalin aulassa, kun hain miestä ensimmäisen kerran näillä koordinaateilla kentältä.

Koko Terminal 2 on yksi kaivoskurjuuden merkkipaalu. Puoliautio halli, jonka asiakaskuntaa ovat lähinnä kaivoskaupunkeihin matkustajat sekä ne onnettomat, jotka uskaltautuvat lentämään pahamaineisella Tiger Airwaysilla. Omissa mielikuvissani lentokenttä on vilkas, iloinen, joskus jopa haikea paikka täynnä kohtaamisia ja lähtöjä, mutta ei koskaan hiljainen tai tyhjä. Terminal kakkosessa on elämää hyvin satunnaisesti. Ainoa ruuhkahuippu on autokaistalla juuri ennen lennon check innin sulkeutumista, siellä on rouvat ja tyttöystävät jonossa sanomassa hyvästejä ja äijät vaeltaa laumana pois viikoksi tai kahdeksi. Minä liityn tänään tähän iloiseen ruuhkaan ja haen herran kentältä kotiin, jei. Viikko yhteiselämää, ja sama rumba alusta. Ei tämä kaivosleskeys kyllä mitään herkkua ole, varsinkaan kun tietää että mies itse haluaisi pois kaivoksilta, takaisin normaaliin elämänrytmiin. Vaan sepä ei olekään helppo temppu yli kolmikymppiselle, vailla muuta koulutusta olevalle, säännöllisiin tuloihin tottuneelle, asuntovelalliselle ihmiselle maassa, missä yksi lukuvuosi yliopistossa voi maksaa helposti yli 10 000 euroa. Varsinkaan, kun siellä kaivoksilla (ja äskettäin paisuneessa kaivosmiesten työttömyyskortistossa) on muutama muukin samoissa fiiliksissä.

Kuumankosteaa

Mä olen jo pitkään ollut täydellisessä epätoivossa ja vuoroin täydellisessä piittaamattomuudessa sen suhteen, mitä liikunnan kanssa tekisi. Urheilusta on nyt mielestäni turha puhua, se yhdistyy edelleen päässä kilpaurheiluun, ja se vaihe nyt vaan on ohi. Samalla katosi joukkueen tuoma kannuste ja paine treenata kovempaa, jaksaa pidempään ja tehdä itsestä parempi urheilija, jotta me oltaisiin yhdessä parempi joukkue ja pistettäisiin vastustajaa kovempaa kuokkaan. Kun tämä vaativa, ihana ja elämää rikastuttava aikakausi  vihdoin virallisesti päättyi kaksi vuotta sitten, lopullisen Perthiin muuton yhteydessä, olin ihan hukassa. Motivaatio käydä salilla treenaamassa vailla sen kummempia tavoitteita oli ihan nolla. Into yhtään mihinkään oli aika kadoksissa, eikä mikään laji tuntunut omalta. Asenne oli lähinnä se, että jos en kerran voi pelata jenkkifudista, niin en tee sitten mitään. En ainakaan tykkää vanhasta lajistani koriksesta, kokeile paikallista netballia tai pelleile jossain sunnuntai-soccersarjassa maalivahtina. Yritin löytää tasan samanlaista korvaajaa jefulle, mutta eihän sellaista ole! Hevostelun suurin este oli autottomuus, nyt enää raha. Golfin aloitusta olen siirtänyt kuukausi kerrallaan kohta kaksi vuotta.

Nyt on ehkä kulunut tarpeeksi aikaa ja saanut sen verran etäisyyttä ruohokentille (ja Velodromin kaameaan tekonurmeen), että osaa katsella tarjolla olevia vaihtoehtoja hieman avarakatseisemmin. Korista voisi taas kokeilla, vaikkei meidän alueen recreational hallissa sitä ole tarjolla edes sekasarjan muodossa. Netball sekasarjana, ilman niitä naurettavia hameita, ei ole sekään enää ihan niin poissuljettu ajatus. Melkein jo kerran lupauduin duunikaverin peliin tuuraamaan, kun oli niin kova pula pelaajista. Kun se sitten sai kuulla mun kontaktiurheilutaustasta, peruuntui kutsu vähin äänin...

(c) http://www.englandnetball.co.uk 

Pohdinta oli taas eilen illalla kovaa. Mitä tekisi, mitä aloittaisi, mikä kiinnostaisi. Parin sivupolun ja liikunta-aiheisen blogin jälkeen päädyin yhtyäkkiä Perthin Bikram Yogan sivuille ja hupsis, kävin tänään ekalla 90 minuutin joogatunnilla ja nappasin käteen 30 päivän kokeilupaketin, $39. Rajoittamaton käyttöoikeus, tunteja sekä aamulla kuudelta (yök, never!), että illalla töiden jälkeen riittävän myöhään ja pitkin viikonloppua. Moni ulkona järjestettävä ryhmäliikunta kaatui omalla kohdalla siihen mahdottomuuteen, että tunnit alkaa viimeistään 18.30, kun mulla pahimmillaan vasta loppuu työt. Ja en ole vielä valmis luopumaan nelipäiväisestä työviikostani, niin paljon ne arkivapaat painaa vielä vaakakupissa.

Nyt on yksi tunti takana, ja olo euforisen väsynyt ja venynyt. Tai siis rautakankea on vähän taivuteltu selkärangasta eri asentoihin ja kohti lattiaa, pieni rutina kuului yläselästä. Oli ihan mielettömän kivaa! Studio on lämmitetty noin 40-asteiseksi, mutta ei missään nimessä ollut tunkkainen tai seisova ilma. Vähänhän siellä studiossa tietty hiki haisi, mutta on sitä pahempiakin tuoksuja urheillessa nuuhkittu. Opettaja oli energinen, ohjasi ja selitti hyvin, niin pysyi tälläinen melkein-ensikertalainenkin mukana. Pari kertaa testasin Suomessa vakkarisalin tarjoamia "jooga"tunteja, jotka oli lähinnä sekalainen kokoelma eri joogatyyleistä, mutta tämä oli jotain niin paljon parempaa! Kaikki Perthin suomalaiset, lämpimästi suosittelen kokeilemaan tätä tutustumistarjousta! Studioita on kaksi, North Perthissä ja Myareessa. Tarvitsee olla pysyvä osoite Perthissä, eli mukaan WA:n ajokortti, sähkölasku, pankkitili tai muu pistebingoon oikeuttava todiste.

Haasteita riittää, enkä hetkeen liiku takarivin alottelijapaikalta mihinkään. Joka asanassa joutuu helpottamaan ja fuskaamaan ja koukistelemaan polvia, mutta opettaja lohdutteli tunnin jälkeen, että siitähän sen kehityksen huomaa nopeasti, jos vain jaksaa käydä säännöllisesti 3-4 kertaa viikossa joogaamassa. Siinä olisi tavoitetta parin vuoden sohvaperunailun jälkeen!

Not so Strömsö

Tämä viikonloppu EI TODELLAKAAN ole mennyt kuin Strömsössä. Olisipa jo ohi, pääsisi takaisin töihin ja loppuisi tää fiasko toisen perään-tapahtumaketju. Tai ainakin rikkoontuneista asioista ja ötököistä voisi tehdä vaan loggauksen nettijärjestelmään ja Joku Muu tulisi sen korjaamaan.

Ensin oli tyhmä kina puhelimessa illalla miehen kanssa. Heräsin aamullakin kiukkua pihisten ja valmistauduin käyttämään laatikon pohjalta löytyneen viimeisen 30-v synttärilahjan, kokkikurssin. Sopivasti ajoissa, kaksi päivää ennen kortin (ja minun) vanhentumista. Kurssipaikka oli kätevästi lähellä entistä kotiamme, mutta hupsis, eipä asuta enää sielläpäinkään. Googlailin ajo-ohjeet ja tajusin, että pitäis vähän pistää töpinää töppösiin tai myöhässä ollaan. Sitten muistin, mikä viikonloppu olikaan kyseessä, City to Surf-maratooni keskustasta rantaan ja keskusta täynnä tiesulkuja, mukaanluettuna se moottoritie, mitä pitkin mun pitäisi huristella sinne kurssille... Siis lisää vauhtia.

Kaivoin kaapista ekat siistit vaatteet päälle, ja siinä lempparipaidan päällähän komeili sitten silverfish, ällöttävä vaatteita syövä hopeanvärinen ötökkä. J bongasi näitä muutaman ekojen päivien aikana, ja vannoi ja vakuutti anopin kannustamana, että jokaisessa talossa näitä on. This is Straya, get used to the bugs oli ainoa vastaus, minkä sain aneltuani ötökkäpommeja ennaltaehkäisevänä ratkaisuna, ennen muuttoa. Kuinka helppoa olisikaan ollut myrkyttää tyhjä talo... Tähän hullun eurooppalaisen pyyntöön ei tietenkään suostuttu, vaan sain lempeät luennot siitä, miten ihan joka talossa on ihan vaan muutama ötökkä, pari silverfishiä mukaanluettuna, mutta no worries, ei niitä ikinä ole montaa. Eipä!

Kiljuen ja entistä kiukkuisempa kasasin tavarat kokkikurssille, tasapainoilin ulos kolme kassia, vesipullo ja varakengät yhdessä kädessä, kotiavaimet ja iPhone toisessa ja kräts, siihen etupihan tiilikoristeluunhan se kännykkä putosi ja pimeni, kun yritin samalla sekä sulkea ovea, että laittaa lempeää palautetta töissä olevalle miehelle ko. ötökkäepisodista. Pimentyneessä kännykässä tallessa ollut osoite sitten noin suunnilleen- ulkomuistista navigaattoriin ja kohti tiesulkuja, joista selvisin onneksi ajoissa ja kunnialla kokkikurssille.

Rento, hauska aamupäivä vietnamilaiseen henkeen kokkaillen olikin tiukan, yläasteen huumorintajutonta kässänopea muistuttaneen tiukkapipon valvonnassa. Toinen pöytäryhmä sai ihanan, nuoren ja energisen kokin, me tämä vanha paatunut korppu joka ehti moittia aika montaa tekemääni asiaa. Paluu nuoruuteen, hinta $125. Ruoka oli onneksi hyvää. 

Maha täynnä sapuskaa oli aika rientää kohti keskustaa ja vapaaehtoishommiin AFS:n orientaatiopäivään. Auto oli ainoa menopeli ehtiä ajoissa, ja perillä odotti iloinen yllätys, pelkkää taskuparkkeerausta tarjolla. Taito, jota olen aktiivisesti vältellyt viimeiset 10 vuotta. Olipa ihanaa kokeilla sitä ihan yksin, melkein ydinkeskustassa, pari kärsimätöntä tonttua takapuskurissa huohottaen.

Nyt helpottaa jo vähän, kädessä lasi lempparipunkkua (Howling Wolves Shiraz 2009) ja lähikaupan ötökkämyrkkyosasto tyhjennettynä vaatekaappeihin. Ehdin jo hihkua, että ylihuomenna pääsee sentään töihin turvaan itseltäni, mutta mullahan on piru vieköön vapaapäivä!

Home sweet home

Kotona on nyt oltu reilu viikko. Sinä aikana on ehditty kokea omakotitaloasumisen ihanuudet ja kurjuuksiakin. Kaikki on siis mainiosti, mitä nyt tiskikone päätti lurauttaa vedet lattialle ensimmäisellä käyttökerralla. Onneksi oli pelkät koneenpesuaineet sisällä, eikä likaisia astioita. 15 litraa tahmeaa vettä tuli mopattua lattialta, ja myöhemmin paljastui myös vioittunut putki tiskialtaassa. Taas ollaan ilman tiskikonetta, johan sitä kuukauden ehdin fiilistellä että kohta on! Uutta ei tule, ennenkuin joskus vuonna X kun tehdään keittiöremppa, tuohon vanhaan, rikkoutuneeseen putkeen ei uskalla enää liittää uutta.

Tilaa on. Fiilistelen keittiössä edelleen päivittäin tilaa, ja valoisuutta. Molempia riittää. Ikkunat on isot. Ja likaiset. Sunnuntaina niitä pesemään siis! Maalisävyt ovat harkinnassa ja kohta päästään toivottavasti maalaamaan. Huone kerrallaan, ilman suurta stressiä.

Mies aloitti jo pienimuotoisen pintarempan meidän kylppärissä ja jyrsii laattojen välistä tummuneet saumausaineet irti ja uudet tilalle, ja vaihdetaan sinne samalla hieman hmmhh.. modernimmat pyyhetelineet, vessapaperirullan pidikkeet jne. Edellisen sisustajan posliiniset, kermanväriset ja ruusukuvioidut telineet saavat siis lähteä... Sama urakka sitten siihen toiseen kylpyhuoneeseen ja yläkerran vessaan.

Pihaa on laitettu ja suunniteltu ja sieltä on jo karsittu vähän kamaa poiskin, että saadaan uutta tilalle. Suunnitelmissa olisi ainakin limepuu ja toinen mustikkapensas. Naapurin puolelta taittuu sen verran raskaan oloisesti mulperripuun oksia, että siitä taitaa irrota meillekin aika runsas sato. :)

Elossa siis ollaan. Netti ei toimi vielä kunnolla, ylläri.. palataan siis astialle, kunhan piuhat saadaan kytkettyä.

FIFO-äksyilyä

FIFO, eli fly in - fly out-elämäntapa sanelee meidän elämää ärsyttävän paljon. Australia on iso maa, ja etenkin lähes puolet mantereesta lohkaiseva Länsi-Australia. Kaivokset ovat usein kaukana sisämaassa, eikä siellä ole infrastruktuuria jatkuvaan elämiseen. Usein on vain kaivos, majoitustilat ja ruokahuolto duunareille, sekä tietysti se hiekkapintainen kiitorata lentokenttänä. Isoilla kaivosfirmoilla on rahaa pyörittää sitten tätä FIFO-rulettia ja lennättää työntekijät Perthistä kaivoksille, ja sitten takaisin kotiin. Homma toimii eri mittaisilla, säännöllisillä työvuoroilla eli rostereilla. Yleisimpiä ovat 1 and 1, 2 and 2 ja  2 and 1, missä kerrotaan viikkoina, montako ollaan töissä ja monta vapaalla. Lennot lähtevät joko Perthin varsinaisesta kotimaanterminaalista isoilla koneilla esim. Port Hedlandiin, ja kenttä onkin tiistai-ja torstaiaamuisin pölyisiin oransseihin  huomiotakkeihin pukeutuneiden kaivosmiesten valtaama tai sitten pieniltä sivulentokentiltä pikkupikku koneilla muualle WA:n maaseudulle keskelle-ei-mitään.

J on tehnyt meidän yhdessäoloajan ensin tuota 1 and 1-rosteria mistä tykkäsin paljon. Sain fiksailtua viikottaiset vapaapäivät kivasti niille päiville kun mies oli kotona, kun vuoronvaihto tapahtui aina tiistaisin tai torstaisin. Sitten vaihtui kaivos (ja osavaltio), ja tuli 2 and 2. Eka viikko vielä menettelee, mies on päivävuorossa eli voidaan jopa puhua puhelimessa iltaisin, mutta toisen viikon  viikonloppuun mennessä olen yleensä romuna. Yövuoro plus aikaero Queenslandiin takaa sen, että puhelimessa ei puhuta ja ikävä ottaa vallan. Nyt on menossa juurikin tämä kakkosviikonloppu, ja oon aika siipi maassa tämän muuttosotkun keskellä yksinäni.

Toisaalta ne kaksi vapaaviikkoa ovat ihan taivaallisia, mies on kotona koko ajan ja saadaan vaikka mitä kivaa tehtyä, reissattua pitkiä viikonloppuja ja vietettyä rentoja arkivapaita yhdessä. Ikävä kyllä, kohta vaihtuu taas kaivos ja saamme riesaksemme paskimman mahdollisen rosterin, 2 and 1. Kaksi viikkoa duunia 12 h vuoroilla, viikko kotona ja sama alusta. Ärrrrrinmurrin! WA:m kaivosbuumi on tälyä erää ohi, paljon duunareita on lomautettuna tai työttömänä, J kertoi viime viikolla että jonkun kaivosmiesten facebook-sivuston mukaan pelkästään vuoden alusta on irtisanottu yli 700 miestä, ja lähes kukaan ei ole löytänyt uutta duunia alalta. Ei sovi siis valittaa, kun töitä yhä on, mutta ärsyttää silti.

Elämä jakaantuu niin täysin kahtia, siihen yhteiseen meidän elämään, ja sitten yksinäiseen omaan elämään. Tiedän, etten ole yksin ongelmani kanssa, puoli osavaltiota tuntuu elävän FIFO-duuneista, sillä kaivoksille tietysti lennätetään paitsi kaivosmiehet, myös insinöörit, mekaanikot, keittäjät, siivoojat, ensihoitajat ja muut tukihenkilöt. Odotan vain sitä päivää, kun meidän ei tarvitse enää treffailla lentokentällä ja kyttäillä säätiedotuksia, pääseekö pieni potkurikone laskeutumaan pölyiselle kiitotielle. Tai sateen sattuessa mutaiselle kiitotielle eli joutuuko miehistö odottelemaan tyhjänpanttina vapaapäivänään kotiinlähtöä. Olisi kiva myös luottaa siihen, että saisimme oletusarvoisesti viettää synttärit, joulut ja muut juhlat yhdessä ja näkisimme kavereitakin joskus. Nyt yksi miehen parhaimmista entisistä työkavereista on täysin vastakkaisessa työnkierrossa eri kaivoksella eivätkä äijät näe toisiaan koskaan. Toista kaveripariskuntaa olemme nähneet lähes vuosi sitten, samasta syystä.

Yritän hokea mielessäni mantran lailla, että tätä ei toivottavasti kestä kuin 6 kuukautta, ja jokainen ylimääräinen viikko töissä pienentää meidän uutta pikku asuntolainaa ihan kelpo summalla, mutta toistaiseksi zenmäinen tyyni mielentila on jäänyt saavuttamatta.