Tosikosketus Milford Soundsiin

Me olimme varanneet netistä etukäteen Afternoon Delight-retken Rosco's Milford Kayak-firmasta, eli vesitaksi-reissun vuonon suuaukolle Anita Bayhin  ja siitä opastetun melontaretken takaisin Deep Water Basiniin. Myrsky pilasi suunnitelmat, ja parin tunnin lueskelun, löhöilyn ja caramel slicella porsastelun jälkeen sade hellitti. Päätimme lähteä autolle vaihtamaan vaelluskengät jalkaan ja suunnata parin tunnin kävelylle, ihan vaan päästäksemme hostellilta pois. Ei karttaa, ei suunnitelmaa, mutta poisjonnekin olisi päästävä!

Mitre Peak

Samalla hetkellä kun kiukuttelin ohimennyttä melontareissua auton edessä kuravelli-parkkipaikka-leirintäalueella, kurvasi melontafirman paku parkkikselle. Rento kanadalainen nuorimies kyseli, ollaanko me ne kaksi osallistujaa jotka ovat tulossa sen järkkäämälle Twighlighter-reissulle, sillä sääolot ovat muuttuneet ja hän on valmis lähtemään vuonoon pienen ryhmän kanssa. Kun meidän peruuntuneen reissun kohtalo selvisi, toivotettiin meidät lämpimästi tervetulleeksi tälle lyhyemmälle versiolle, ja hymy taisi yltää meillä molemmilla J:n kanssa korviin. Napattiin ne kaksi muuta asiakasta mukaan ja suunnattiin Rosco'sin varastolle pukeutumaan. Firma tarjosi siis kaikki mahdolliset melontavarusteet ja lämpökerrastot, fleecet ja sadetakin, alle ei tarvinnut jättää kuin omat alusvaatteet.

modernint pukuhuoneet avarassa luonnossa

Ready to explore Milford Sound by sea!

 Vesitaksi vei meidät lähelle Stirling Fallseja, jotka olivat äskeisen sateen ansiosta todella vaikuttavan näköiset. Koko vuono oli täynnä vesiputouksia, ja kun aurinko alkoi pikkuhiljaa paistamaan pilvien raosta, oli aika maaginen tunnelma.

Bowen Falls, alueen energialähde

Stirling Falls, 151 m korkeutta

Vesille mars!

 Saatiin pikakurssi melontaan tältä kanadalais-sankarilta, mä pääsin jopa hieman esittelemään Annan kanssa Rockinghamissa opittuja kaksinmelonnan käännöksiä ;) Ja sitten eikun melomaan! Ensimmäisenä kohteena oli pieni hyljekivi, jossa poikamieshylkeiden lauma pitää majapaikkaa. Illan viimeinen risteilyalus oli juuri lähdössä pois, ja tämän jälkeen koko vuonossa ei ollut ketään muuta kuin me.. ihan järisyttävän ihana tunne.

Ensimmäinen sadekuuro, lisää tulossa.. Nokka kohti Stirling Fallseja!

Melottiin Stirling Fallseille, kierrettiin valtava vesiputous ensin hieman kauempaa ja saatiin sitten ohjeeksi meloa niin kovaa kun pystytään, niin lähelle kun uskaltaa ja pitää kroppa suorassa. Kuulemma klassisin virhe on yrittää dyykata sivuun putoavaa vettä ja kaatua samalla kanootin kanssa.

 Vesisuihku oli ihan valtava. Stirling Falls on n. 150 m korkea, ja rankkasateen jäljiltä täysissä voimissaan, joten emme päässeet hirveän lähelle kovasta yrityksestä huolimatta.

Iloinen putousten valloittaja

Melottiin vuonon poikki kohti Four Sisters-putouksia, jotka ovat keskenään varsin samannäköisiä, vierekkäin olevia vesiputouksia.  Sää muuttui pilviseksi, sitten taas sateiseksi ja putouksille päästessämme sade taas hellitti. Myöhemmin saatiin niskaan myös kunnon raekuuro.

Four Sisters

Pientä kokoperspektiiviä, jos alhaalla näkyvät putoukset ovat sen 150 m korkeat...

Etsittiin pienempiä putouksia, joiden alta voisi meloa hieman helpommin kuin Stirling Fallsin alta, ja löytyihän niitä. Oli huisi tunne olla tälläisessä luonnon suihkussa, meloa vesimassan taakse ja taas läpi. Bongattiin matkalta myös hylje eräältä kalliolta. Meillä oli miehen kanssa hyvä työnjako, mä keskityin lähinnä valokuvaamiseen ja J melomiseen ja suunnan pitämiseen. Mun melonta muuttui kyllä pontevammaksi siinä vaiheessa, kun päältä alkoi kuulua ukkosen jyrinää. Suuressa, satoja metrejä pystysuoraan kohoavassa kalliovuonossa ukkosen jyrinä oli aika massiivisen kuuloinen ääni. Ja alla kolmisensataa metriä jääkylmää, pimeän läpinäkymätöntä vettä ja samat pystysuorat seinämät suoraan alaspäin.

Ukkonen helpotti, aurinko näkyi taas hetken, ja sitten alkoi iltahämärä. Tuuli yltyi, saatiin niitä luvattuja aaltojakin ja päästiin melontasurffaamaan aalloilla. Yksi hyvä, yli 10 m pätkä saatiin ratsastettua aallon päällä, mutta muuten meidän yritykset jäi aika räpiköinniksi.

Perillä Deep Water Basinissa päästiin vaihtamaan kuivat vaatteet ylle ja lämmittelemään kaasulämmittimen alle, sellainen tehokas tuulikone-efektillä varustettu sauna. Reissu oli ihan mieletön, kiiteltiin meidän kanadalaiscowboy-opasta hurjasti ja luvattiin suositella Rosco'sia kaikille mahdollisille tutuille! Rosco's on siis ainut Milford Soundissa majaa pitävä melontafirma, kaikki muut operoi joko Te Anausta tai Queenstownista käsin ja ovat siten hitaampia ja varovaisempia liikkeissään ja sään suhteen, eli riski reissun peruuntumiselle on isompi. Me saatiin just sellainen seikkailu, mitä oltiin kaivattu, pientä rajojen kokeilua ja luonnon upeuden ihmettelyä ilman isoja turistimassoja.

Kannattaa mennä, säällä kuin säällä! Milford Soundin sademäärät ovat ihan hillittömät, mutta tuolla se sade ei todellakaan haittaa, päinvastoin. Mitä enemmän sadetta, sitä upeammat vesiputoukset!

Matkalla vuonomaahan

Ja taas jatkuu matkakertomus NZ:n road tripiltä! Aamulla heräsimme hyytävään kylmyyteen, lämpötila oli selkeästi alle 10 astetta, auton ikkunat huurussa ja ulkona vielä pimeää. Hampaat kalisten kiskottiin vaatteet päälle ja juostiin keittiörakennuksen suojiin heräämään kunnolla aamupalan äärellä. Suuntana olisi siis Milford Sound eli Piopiotahi, Fiorlandin yksi kirkkaimmista kruunuista, ja ainut vuono mihin pääsee autolla.

 

Auringon noustua valkeni taas yksi kaunis päivä. Päästiin tien päälle suunnitellusti juuri ennen aamukasia ja aloitettiin hidas kiemurtelu 119 km pitkällä Milford Roadilla. Mies oli innoissaan, tiukkoja mutkia ja haastavia kurveja, ei juurikaan liikennettä, olemattomasti ohituspaikkoja ja hyvä sää. Ei kysymystäkään, kuka toimisi kuskina mennen tullen tällä tienpätkällä, sillä Milford Sound sijaitsee umpikujassa ja ainoa tie kulkee Te Anaun kautta. Nopea pysähdys huoltsikalla, sillä seuraavien 240 km aikana ei olisi tankkausmahdollisuutta. Pitkät ajomatkat ja etäisyydet Ausseissa ovat koulineet J:stä todella tarkkaavaisen bensan suhteen pitkillä matkoilla (sitä en kyllä tajua, miksi sitten kaupungissa ajaessa sen bensavalon voi antaa huutaa punaisella viimeiseen kilometriin saakka...), joten tankattiin Jucyn yli puolillaan ollut tankki taas täyteen ja kiroiltiin kiwien kallista bensaa.

Tyypillinen yksisuuntainen siltaviritelmä

Lake Te Anau aamuauringossa

 Mä olin merkannut etukäteen karttaan kaikki ne kymmenet pysähtymisen arvoiset look outit ja nähtävyydet, mutta suurin osa vesiputouksista oli kuivia usean sateettoman päivän jälkeen, sää oli liian tuulinen peilikirkkaisiin vuorikuviin Lake Marionilla ja Mirror Lakesilla ja tie Humboldt Fallseille oli suljettu.

Yhdellä pysähdyksellä pääsi sitten mun huolimaton sählääjäluonne taas oikeuksiinsa, kun yritin nousta autosta ylös vauhdilla, kaksi kameraa sylissä. Meidän superhyvä, pieni Panasonic ja sen lcd-näyttö putosi soratielle, tietysti näyttö edellä. Kräts. Modernin kameran huonoin puoli on se, ettei siinä ole view finderia ollenkaan eli kun näyttö on 3/4 pimeänä ja rikki, tulee kuvat otettua melko sokkona. Muuten kamera toimi kyllä, mutta zoomaus ja tarkennus oli aika haastavaa ja aikaavievää tästä eteenpäin. Nohh, onneksi on matkavakuutus...

Mitä pidemmälle ajettiin, sitä pilvisemmäksi sää muuttui, ja the Divide-nimisen paikan lähellä sää muuttui sitten kokonaan pilviseksi ja tihkuiseksi samalla kuin maasto vuoriseuduiksi ja kasvillisuus karummaksi. Nähtiin myös ensimmäiset lumihuippuiset vuoret.

Pop's View

Kohti Homer-tunnelia

Homer Tunnel on tien pisin yksisuuntainen pätkä, 1.2 km pitkää tunnelia kontrolloidaan liikennevaloilla, joten tunnelin itäpuolella odotellessa jää hyvin aikaa ihastella tunnelin edessä päivystäviä kea-lintuja, joita turistit ruokkivat aivan liikaa.

Kea tihutöissä. Auton tiivistemuovit maistuu herkulta!

Toisessa päässä odottivat Cleddau Valleyn sumuiset maisemat ja lisää lunta. Pettyneinä katselimme vesiputouksia, tai lähinnä niiden puutetta. Ei yhdenyhtä putousta, missään.

Koska kaikki yrityksemme lyhyistä 1/2-2 tunnin kävelyistä olivat kuivuneet kasaan, päätimme kokeilla helppokulkuiseksi mainostettua Chasm Walkia, että nähtäisiin edes jotain ja saataisiin samalla aikaa kulumaan ennen iltapäivän melontareissua. Pakko myöntää, että pyörätuolikelpoinen luontopolku on aika.. luonnoton. Mutta ihan päheä koski siellä oli nähtävillä.

Jos metsään haluat mennä nyt...

Nämä kivet toimivat kuin myllynkivet ja ovat ajan ja veden kanssa hioneet kalliossa näkyvät sileät montut ja aukot

Ajoimme Milfordin kyläpahaseen, jossa on siis yksi pubi ja hotelli sekä parkkipaikka. Ehdimme napsaista muutamat maisemakuvat, ennenkuin sand fly-armeija alkoi syödä meitä elävältä ja samalla taivaalta alkoi tulla sitä vesiputouksiin kaivattua täytettä. Ja sitähän sitten riitti.

Ja vettä tulee!

Olimme varanneet ennakkoon Milford Lodgestä yöpaikan, sillä useammasta lähteestä moista suositeltiin tekemään. Alueella on tasan tuo yksi leirintäalue/hostelli, ja freedom camping on ehdottoman kiellettyä, eikä siihen oiken ole mahdollisuuksiakaan. Tuo $22 per naama maksanut yö soramontun pohjalla olleen hiekkaisen parkkipaikan kuravellissä oli lähinnä laillinen ryöstö. Pitkin hampain parkkeerasimme Jucyn kauimmaiseen nurkkaan ja suuntasimme itse hostellin olohuoneen sohville. Kaksi tuntia myöhemmin vettä tuli yhä kuin aisaa, vesiputoukset näyttivät upeilta (se vähä mitä niistä näkyi sumun ja sateen seasta) ja tuuli oli yltynyt todella puuskittaiseksi myrskyksi.

Oli aika selvää jo ennen melontaoppaan tapaamista, että ei me taideta sinne Rosco's in 5 tunnin Afternoon Delight-reissullemme päästä. Viis vesisateesta ja kylmyydestä, mutta tuuli oli vaan liian kova, ja samaa sanoi opas. Liian vaarallista, itse vuonossa tuulee vielä rajummin ja toi reissu olisi ollut Anita Baysta asti, eli avomereltä. Pettymystä nieleskellen jäätiin istumaan hostellin sohville ja miettimään, miten ihmeessä saisi illan kulumaan.

Onneksi ei kuitenkaan heti heitetty kirvestä kaivoon... ja nyt on pakko poikkasta tämä kilometripostaus, seuraavassa osassa lisää siitä, miten me päästiin sinne melontareissulle sitten kuitenkin!