Lopun alkusoittoa voi jo hymistellä mielessä. Tänään oli viimeinen aamuvuoro töissä, edessä enää 3 iltaa ja sitten odottaa vapaus! Olin jo ehtinyt haaveilla hieman.. hmm.. löysätahtisimmista iltavuoroista, ihan viimeisen viikon kunniaksi, mutta mukana seuraava uusi perehdytettävä sairaanhoitaja pitänee huolen siitä, että tekeminen ei lopu.
Huohh. Kiinnostus uuden ihmisen perehdyttämiseen työsuhteen viime metreillä ei varmaan koskaan ole hirveän iso, mutta kun kyseessä on vielä todella huonoa englantia puhuva pitkälettinen pojankoltiainen, jonka kysymyksistä suurin osa on outoja, käsittämättömiä tai mitenkään aiheeseen liittymättömiä niin ei se oma perehdytysmotivaatio ainakaan kasva. Poika sinällään on kai ihan mukava, mutta muistuttaa aivan liikaa vuokraisäntäämme, johon on tässä 3 kk aikana palanut käpy (säännölliset aamuneljän kokkaustuokiot, pyykinpesut, ja jatkuva niskassa hengittäminen siitä alkaen kun ulko-ovi aukeaa, sekä ilmastoinnin poiskytkeminen kun sitä on kuumuudessa käytetty kuulemma liikaa), jotta irtoaisi mitään sympatiapisteitä. Ollakseen jo vuosi sitten valmistunut ja koko tämän ajan vanhainkodissa töissä ollut, tuo on myös todella pihalla, kaikesta. Pistää myös miettimään, onko IELTS todella ihan niin standardoitu kielikoe kaikkialla maailmassa, kun voisi olettaa, vai pääseekö Aasiassa helpommalla? 3 kuukauden kokemuksella rohkenisin väittää, että kyllä pääsee.
Tavallaan onneksi myös rva Johtajatar on pojan puutteet tajunnut, poika saa 1,5 viikon perehdytyksen. Mä sain 15 minuutin perehdytyksen ja kylmän hypyn avantoon. Kaiken kiukkuamisen ja vieraan ihmisen perässäraahaamisen jälkeen tunsin tämän perehdytysfaktan selvittyä pientä iloa siitä, että en ehkä ole ihan taulapää työssäni.
Arvostus entisiä harjoittelun ohjaajiani kohtaan nousi juuri raketin lailla. Tältäkö se tuntuu paappoa tuntematonta opiskelijaa viikkotolkulla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ihanaa kun kommentoit, kiitos!