Ohi on

Lopputyö hygieniapoliisikurssille on nyt naputeltu kasaan. Siitä meinasi tulla pään sisällä jättimäinen peikko, mutta onneksi se perinteinen hälläväliä, ihan hyvä tää jo on-asenne iski vihdoinviimein kiinni ja saan lopettaa jatkuvan parantelun ja editoinnin. Se on ihan hyvä, ja omalla ajalla en sitä paremmaksi väännä. 

Kuluneet puoli vuotta ovat olleet järjettömän raskaita ja kiireisiä. Joku fiksumpi olisi voinut jo arvata ennakkoon, että opinnot, uusi vaativa rooli töissä ja remontoitavan talon osto yhtäaikaisesti syö pikkasen voimia ja aikaa, mutta piti taas hetken hakkaa päätä tiiliseinään. No, pysyvää vahinkoa ei ole tapahtunut, mies ymmärsi hetken väännön jälkeen kuinka rikki mä olen kaikesta puurtamisesta ja kaveritkin on vielä tallella. Talo edistyy hitaasti, mutta edistyy kuitenkin. Joten kaikki hyvin. 

Hermoloman paikka, ja niinpä buukkasimme miehen kanssa kaksi viikkoa vuosilomaa. Eka yhteinen ulkomaanreissu sitten huikean USA-Eurooppa road tripin! Lyhyen loman takia Suomireissu oli poissa vaihtoehdoista, ja pitkään väännettiin, mennäänkö Japaniin laskemaan puuterilunta (J on kuulemma pätevä laskettelija yhden kerran kokemuksellaan...) vai voittaako mun toive. Osin budjettisyistä, osin muista syistä mä sain tahtoni läpi, ja tammikuussa suunnataan siis ihanan uskomattomaan Uuteen-Seelantiin!

Vuokrataan pieni campervan, nukutaan siinä ja ajellaan ympäri eteläsaarta. Karkea reitti kulkee seuraavasti: Christchurch-Lake Tekapo-Queenstown-Te Anau-Milford Sounds-Wanaka-Frans Joseph Glacier-Murchisson-Abel Tasman National Park-Kaikoura-Picton-Wellington. Auto on varusteltu siis takaosastaan patjoilla ja retkikeittiöllä ja Uusi-Seelanti on täynnä ilmaisia ja puoli-ilmaisia siistejä (ja vähemmän siistejä) leirintäpaikkoja. Lennetään yölennolla Christchurchiin, haetaan auto ja kaasutellaan kauppareissun jälkeen heti ulos kaupungista. Vuoden 2011 tuhoisan maanjäristyksen jälkeen siellä ei ole edelleenkään kauheasti nähtävää tai tehtävää, eikä todellakaan tee mieli mennä pällistelemään niitä raunioita, paikallisten tuhottuja koteja, työpaikkoja ja keskustaa. Parit pakolliset jutut ollaan jo varattu, ja koska kyseessä on koulujen loma-aika ja turistikauden pahin vaihe, on syytäkin varailla. Mm. Milford Soundsista ollaan buukattu leirintäpaikka, viiden tunnin melontaretki ja risteily vuonoille ja Kaikourasta snorklausreissu delfiinien kanssa. Abel Tasman on seuraavaksi työn alla, sieltä pitää useamman lähteen mukaan varata majapaikat ja kanootit ajoissa.

Tiedossa on siis reipashenkinen retkeilyloma rennoissa tunnelmissa. Edelliseen road tripiin suurin ero on se, että nyt kuskeja on kaksi. Päivittäiset ajomatkat on kuitenkin tarkoitus pitää lyhyinä ja pysähdellä mielinmäärin nähtävyyksiin, uimaan kylmissä järvissä ja kuvailemaan satumaisen kaunista luontoa. Jos sadetta pukkaa päivätolkulla, niin hostelliyöpyminenkään ei ole poissuljettua. Palautamme auton Wellingtoniin, ja liput Interislanderin lauttaan on myös varattu. Lauttareissu on samalla kiva saaristolaisristeily, kunhan merenkäynti ei ole liian kovaa. Kaksi yötä Wellingtonissa hotellissa ja kotiin.

Lonely Planet on nyt iltalukemisena ja voisi kaivaa vanhan läppärin ja siinä olevat Uuden-Seelannin edelliset reissukuvat fiilistelymateriaaliksi. Toisaalta hullua lähteä samaan paikkaan, missä ollaan molemmat jo oltu, mutta haluan nähdä NZ:n kesällä. Siellä on tammikuussa siedettävät ilmat, toisin kuin Perthissä. Japaniin haluan kyllä myös, mutta mieluusti kirsikankukkien aikaan. Hiihtoreissukaan ei ole sinne poissuljettu, mutta ne on julmetun kalliita ja mielelläni testaisin Suomen lyhyissä rinteissä nämä J:n uskomattomat laskettelutaidot, ennenkuin korkataan kallista puuteria... Aasian muut kohteet taas tuntuivat hassulta ratkaisulta kesälomalle, mennä nyt tukalan kuumasta tukalan kuumaan ja kosteaan. Kauemmas ei taas täältä maailman peräreunalta kannata lähteä kahden viikon vuoksi. 

Ja kyllä me tullaan kiertämään myös muutama LOTR/Hobitti-kuvauspaikka. Mun yhdessä kirjassa on ohjeet koordinaatteineen jokaiselle LOTRin kuvauspaikalle, ja sattumoisin niistä aika moni osuu ajoreitille...

Oh Freo give ‘em the old heave ho

Pari viikkoa sitten pelattiin footyn eli AFL:n finaali ja siellä oli ensimmäistä kertaa Fremantle Dockers, Länsi-Aussilan "se toinen" joukkue. West Coast Eagles on voittanut lukuisia AFL:n mestaruuksia ja on täynnä historiaa, osaamista ja perinteitä. Dockers on nuori tulokas eikä ole parinkymmenen vuotensa aikana ollut kertaakaan finaalissa, mestaruuksista nyt puhumattakaan. Osaamista alkaa olla, mutta joukkueen pää ei tunnu kestävän tiukkoja paikkoja, ikinä.

Niinpä yllätys oli suuri, kun Freo raivasi tiensä Grand Finaliin. Fanit olivat riemuissaan, ja moni Eagles-kannattajakin pukeutui valko-violetteihin väreihin viikon kunniaksi. Fremantlen kaupunki otti harvinaisesta tapahtumasta kaiken irti, ja finaalipäivästä tehtiin iso julkinen karnevaali. Oma mies on henkeen ja vereen Eagles-fani, ja Eaglesien suuntaan sykkii omakin sydänn hiljalleen, mutta ei se vähennä iloa sen puolesta, että toinenkin WA:n joukkue menestyy kaikkien itärannikon jengien seassa. Täysin eri asia, jos suomilätkässä HIFK ei pääsisi play offeihin, en koskaan ikinä kannustaisi Jokereita voittoon, mutta tässä voi kannustaa kaveriakin. Pakko siis lähteä haistelemaan karnevaalitunnelmaa ihmisten ilmoille! Perthin keskustassa oli koko finaaliviikon ollut isoja kannustuskylttejä ja mainoksia ja mm. meidän sairaalassa osa hoitajista lisäili kaikkea mahdollista violettia asuihinsa.

Harras tunnelma ennen pelin alkua

Muistakaahan käyttäytyä humalassakin!

Me suunnattiin kaveriporukalla Fremantlen keskustaan kymmenientuhansien muiden joukkoon. Kaupunki oli muuttanut muutamat urheilukentät ilmaisiksi (!) ja vartioiduiksi (!) parkkialueiksi päivän kunniaksi. Jo ajomatkalla Freoon oli hauska fiilis, ihmiset olivat koristelleet terassit ja talot ilmapalloilla ja muulla rekvisiitalla. Keskustaan oli asennettu 4 suurta tv-näyttöä, keskustan kadut oli suljettu liikenteeltä ja koko kaupunki koristeltu valkoisella ja violetilla. Baarit olivat olleet auki aamusta alkaen, joten kun peli alkoi puolelta päivin, oli tunnelma jo aika korkealla... Jonot oli ihan hillittömät kaikkiin keskustan parvekkeellisiin juottoloihin, mistä vaan näki screeneille ja mm. Metropolis-yökerho oli auki ja lavalla isot screenit.

 Katseltiin eka neljännes pääkadun vilskeessä, mutta oltiin niin kaukana näytöistä, ettei mistään saanut mitään selvää, ja paahtava aurinko alkoi väsyttää. Suunnattiin rantaan, minne oli isolle puistoaukealle rakennettu piknik-alue ja iso rekka-screen. Varjopaikalta oli parempi katsella peliä ja ihmismassan joukkolamaantumista ja odottaa, koska Freo tekisi edes sen ensimmäisen maalin. Joukkue oli tavoilleen uskollinen, ja teki pelin vastustajalle helpoksi. Me annettiin periksi puoliajalla ja lähdettiin kaverin luokse katsomaan matsi loppuun. Kuunneltiin sitten autossa radiosta Freon yhtäkkisiä onnistumisen hetkiä kolmannella neljänneksellä. Vaan ei riittänyt, Hawthorne vei voiton.

Yksi AFL:n ihanista perinteistä on joukkueen laulut. Heti loppuvihellyksen jälkeen kaiuttimista raikaa voittaneen joukkueen tunnuslaulu, yleisö hoilaa mukana ja fiilis on katossa. Kun joukkue pääsee pukuhuoneeseen, vetävät pelaajat laulun tv-kameroiden edessä vielä uudelleen, kädet harteilla ja rookiet keskellä rinkiä. 

Freo way to go
Hit ‘em real hard send ‘em down below
Oh Freo give ‘em the old heave ho
We are the Freo Dockers
Freo way to go
Hit ‘em real hard send ‘em down below
Oh Freo give ‘em the old heave ho
We are the Freo Dockers
We’re the rollers
We’re the rockers We’re the mighty Freo Dockers
We’re gonna roll ‘em and we’ll rock ‘em
We’re gonna send ‘em to the bottom
And if they get up, we’ll do it again
The Dockers stop at nothing – nothing
Freo way to go
Hit ‘em real hard send ‘em down below
Oh Freo give ‘em the old heave ho
We are the Freo Dockers
Freo way to go
Hit ‘em real hard send ‘em down below
Oh Freo give ‘em the old heave ho
We are the Freo Dockers

Liikenneympyrän urheilijapatsas oli puettu teeman mukaan, ja pyttykin oli jo jaettu. Patsas on malliesimerkki footyn yhdestä hurjan näkösestä hypystä kaverin olalle

 Eihän kyse ole mistään musiikillisesta mestariteoksesta, mutta ihana, täysin omanlainen perinne ja pelaajien ilmeitä ja tunteita on ihana katsella voittohuumassa. Juuri sopivan kotoisa olo, AFL-pelaajat ovat paikallisia tähtiä, mutta suurin osa jalat maassa. Ilta jatkui hyvässä seurassa ja illan isäntää lohduttaen, kyseessä on todella henkeen ja vereen Dockers-fani, jonka poikapuoli, henkeen ja vereen Hawthorne-fani, käänteli veistä tappion kirvelevissä haavoissa varsin tehokkaasti.

Royal Show

Pari viikkoa sitten Perthissä oli vuotuinen Royal Show, perinteikäs sekametelisoppa tivolia, maatalousnäyttelyä, koiranäyttelyitä, ratsastuskilpailuita ja ties mitä muuta. Claremont Showgrounds muuntautuu vuosittain tähän alkuperäiseen tarkoitukseensa, ja alueen valtaavat lähinnä perheet. Ennenmuinoin show oli ainoa paikka WA:ssa päästä huvipuistolaitteiden kyytiin, ja edelleen osa vähemmän reissaavista länsiausseista hehkuttaa sitä parhaana mahdollisena huvittelukokemuksena. Ei nyt ehkä kuitenkaan, mutta muuten kyllä ihan käymisen arvoinen juttu jos Perthissä shown aikaan keväällä on.

Viime vuonna hiihtelin mestoilla parin suomitytön kanssa, joten nyt oli hauskaa päästä paikalle paikallisoppaan kanssa. Muutamat "silloin kun minä oli nuori.."-kommentit tulikin kuultua päivän aikana miehen suusta.

Nautittiin puolipilvisestä kevätsäästä ja hyvästä pikaruokatarjonnasta, mm. ihania täytettyjä uuniperunoita ja katseltiin osavaltion junnumestaruuksia esteratsastuksessa. Pikkasen alkoi polttamaan taas myös oma hevostelu, hittolainen.. lahjakkaita junnuja, pakko myöntää. 120 cm uusinta olisi jäänyt itseltä hyppäämättä, samoin kuin se 110 cm perusrata. J:n mielestä koko touhu valkoisine pöksyineen ja muodollisine tervehdyksineen oli järkyttävän yläluokkaista ja elitististä. Onneksi en raahannut sitä katsomaan kouluratsastusta!

Aiemmin samalla areenalla oli hauska Grand Walk, missä erinäköiset ja kokoiset näyttelyssä olevat eläimet kiersivät areenaa katrillityyppisessä esittelyssä. Hauskan siitä teki yksi karannut vasikka, joka pisti koko pakan sekaisin välttelemällä kiinniottoyrityksiä todella tehokkaasti.

Siellä se kirmaa! Freeeeeedooooom!

Me kierreltiin ympäri messualuetta ja päädyttiin tietysti koirapaviljonkiin, fiksu ratkaisu kroonisesta koirakuumeesta ja akuutista pentumaniasta kärsivälle.. Mutta onneksi päädyttiin, sillä keskellä hallia komeili Suomen lippu. Sinne katosi mun suunnitelmat beaglesta meidän ensikoiraksi. Saanko esitellä: Finnish Lapphund, keskellä Länsi-Australiaa:

 

Nyt alkaa siis suurempi tiedonhaku ja etsintä tähän rotuun liittyen ja mitä enemmän mä googlaan ja luen, sitä myydympi mä olen näille karvapalloille. Ehkä ihan todellinen vaihtoehto ensi vuoden puolella, kun meitä on kaksi koko ajan samassa kaupungissa..

Claremont Showgrounds on isohko alue, ja meillä jäi osa kiertämättä, iski väsy. Pakolliset messutarjoukset tuli katsastettua läpi ja jotain pientä ostettuakin, mukaanluettuna se perinteinen show bag. Hiihtohissin kyytiin ei sentään menty:

Täpötäydessä junassa kotiin ja heti pihalle istuttamaan muutamat uudet ostokset. Niistä kuvia pian!

Om om om om

Ihanan löysä lauantai. Jopa kouluhommien teko on ollut löysää. Aloittelin lopputyöprojektia varovasti luomalla kyseisen word-tiedoston otsikkoineen ja alaotsikkoineen. Kahvitauon jälkeen uskaltauduin kirjailemaan ylös asiasanoja ja pääpointteja, iloisessa englanti-suomi sekamelskassa sekä copypasteamaan katkelmia edellisistä esseistä ja raporteista... miksi keksiä pyörää uudelleen, jos on jo kertaalleen kirjoittanut jotain fiksua esittelytekstiä ja aiheeseen liittyvää johdantoa, joka on tässä tapauksessa jo kätevästi oikoluettukin.

Oman pihan ruusut

Istuttelin parit kasvit uusiin ruukkuihin seuraavan henkisen lepotauon aikana ja ihastelin pihan tulevaa satoa ja juuri kukkaan puhjenneita ruusuja. Naapurin puolella kasvava mulberry tree eli suomeksi mulperipuu tai silkkiäispuu alkaa ihan kohta tuottamaan runsaasti satoa. Ensimmäiset koemaistelut on suoritettu, ja oi voi, on herkkua! Parin illan googlailuilla selvisi myös, että marja on kallis, ravintorikas ja siitä pyydetään kiskurihintaa superfood-hypessä. Sato kypsyy nopeasti ja marjat säilyvät hyvänä vain hetken. Meillä on minikokoinen pakastin, ja ei aikomusta ostaa isompaa tai arkkupakastinta ennen vuonna X tapahtuvaa keittiöremonttia. Lisää googlailua, ja päädyin hankkimaan kuivattimen.

Tikkaat alle, ja marjavarkaisiin! Mulperipuu takana, edessä punakukkainen banksia

Sunbeamin Food Dehydrator odottelee nyt marjoja kypsyviksi, ja askorbiinihappokin on ostettu valmiiksi, että saa uittaa marjat ensin siinä. Koekäytän masiinan huomenna sienien kuivattamisen yhteydessä. Myös sienet ovat WA:ssa kallista sesonkiruokaa, joten pistin pahvilaatikkoon taas oman sienifarmin pystyyn ja tavoitteena olisi kuivata siitä saatua satoa säilöön. Tässä ollaan kohta ihan Martta-ainesta!

Koska mulperipuun oksat kasvavat meidän puolella aitaa, saan ihan vapaasti kerätä satoa omalta puolelta, vaikka sitten noilla meidän kolmimetrisillä tikkailla keikkuen.. Jos tämä ei riitä, niin meinaan marssia reippaasti puun omistajien luokse, ja kysellä lupaa vähän laajempaan sadonkorjuuseen, sillä kuukauden pika-arviolla heitä ei pihan huolto näytä kiinnostavan.

Toisen naapurin kissa käyttää meidän autokatosta auringonottopaikkanaan.

Lisää hyvin hidastahtista kirjoittelua (ja naapurin kissan ihailua), ja sitten annoin periksi. Ainakin se lopputyö on nyt aloitettu! Huomenna paremmalla tsempilla ihan oikeaa kirjoittamista kohti. Päivän kruunasi tehokas joogasetti, jonne en ensin ollut edes kamalan innokas lähtemään, oli niin löysä ja vetämätön fiilis. Onneksi menin, sillä studio oli lauantai-iltapäivälle poikkeuksellisesti puolityhjä. Kiitos vaan Fremantle Dockers ja historiallinen paikka footy finalseissa, puoli kaupunkia istuu telkan edessä ja toivoo, josko tuo ainainen viime hetken häviäjä ja epäonnistuja vihdoin pääsisi Grand Finalsiin, AFL:n mestaruusotteluun. Minä nautin siis tilasta ympärilläni ja yhdestä lemppariopettajastani, ja setin jälkeen oli kyllä niin iloinen ja tyytyväinen olo. Joka tunnilla tulee onnistumisia ja isoja nytkähdyksiä eteenpäin, kehityksen huomaa siihen keskittymättäkin. 

Ja mikä ihaninta, huomenna on toinen vapaapäivä!

Astronautin vaimo

Juuri kun sain julkaistuksi oman FIFO-kitinäni, tarttui myös Helsingin Sanomat aiheeseen kolumnissaan. Aihe kiinnostaa erilaisuudellaan, Suomesta en tunne ketään säännöllistä FIFO-elämää viettävää perhettä tai pariskuntaa vaikka on siis yleistymässä siellä pohjolan perukoillakin tämä lentelyelämä. Ikävä kyllä.

Sinne se mies taas lähti. Paljon ehdittiin viikon aikana tehdä, makuuhuoneen yhteydessä olevan kylppärin eli ensuiten pintaremppa on putkimiestä ja sen asentamaa lavuaaria vaille valmis. Pihan kasvit voi taas hieman paremmin isommissa ruukuissaan ja seinämaalien sävytkin on rajattu jo kahteen vaihtoehtoon. Nyt hommat taas seisovat viikon. Onneksi tällä viikolla oli töissä helpohkot listat keskiviikkoa lukuunottamatta, joten onnistuin lirkuttelemaan ylimääräiset 1,5 vapaapäivää ylityökorvauksista ja saatiin viettää ihana, pitkä viikonloppu kahden. Perjantain puolikasta päivää juhlistettiin kolmen tunnin lounassetillä Meekassa Lähi-Idän hengessä. Omnonommnom. Eli on tässä FIFOilussa ne hyvätkin puolensa, kiireettömät arkivapaat ja rennot lounaat, biitsipäivät vailla ihmislaumoja ja puolityhjät leffateatterit, museot ja muut viihdykkeet. Onneksi oma esimies joustaa ja antaa noita ylityövapaita aika rennolla kädellä aina, kun on vain mahdollisuus.

Osa FIFO-perheistä on valinnut osansa tietoisesti, joko mahdollistaakseen vaimon kotona olemisen lasten kanssa, muuten vaan rahanhimoissaan tai pakkokeinona budjetoituaan menonsa kaivosuran alkuvaiheilla täysin ylimittaisiksi. Ei ole yksi eikä kaksi surullista tarinaa mitä olen kuullut liian isoista asuntolainoista ja autokaupoista, mihin tuoreet kaivosäijät ovat sortuneet. Allekirjoitan myös ihan täysin sen, mitä HS:n artikkelissa puhutaan suurentuneista riskeistä päihdeongelmiin, parisuhdevaikeuksiin ja ylipäätään epätasapainoiseen elämään. Töissä meitä on useampi FIFO-leski, ja tasaisen säännöllisesti käydään kahvihuoneessa jonkun aloitteesta keskustelua aiheesta "todellisuudesta irtautunut mies". Kaivoksilla eteen katetaan kolme valmista ateriaa per päivä, Joku Muu tiskaa ja siivoaa sotkut, huoneen, hoitaa kuljetuksen töihin ja kertoo, mitä tehdä. Työpäivän jälkeen aikaa voi viettää punttisalilla tai alueen baarissa. Hyvällä tuurilla kaivoskylässä on uima-allas ja/tai tissibaari. Yleensä vain se jälkimmäinen. Tytöt eli skimpiet lennätetään viikoksi, kahdeksi kerrallaan tienaamaan hyvät rahat. Netti ja puhelinyhteydet toimivat heikohkosti. Käsitys normaalista työpäivästä kaupungissa vääristyy helposti. Unohtuu se tunne, miltä tuntuu pitkän työpäivän jälkeen hoitaa itse ne ruokaostokset, kokkaukset, siivoukset, mahdolliset muut elätettävät ja sitten viettää sitä laatuaikaa rentoutuen. Välillä syntyy siis pientä kinaa siitä, mitä on tasapuolinen kodinhoito, ja tuntuuko se normaalin elämän pyörittäminen erilaiselta työpäivän jälkeen vai vapaaviikolla omaan tahtiin hommia tehden, välillä vähän pleikkaa pelaten tai keskipäivän leffassa käyden...

Kunhan nämä FIFO-hommat loppuvat tavalla tai toisella, on meilläkin edessä totuttautuminen uuteen, kun kumpikin on kokoajan kotona ja töissä.

Kaivosleskeydestä ja lentokentästä

Perthin lentokenttä kuvastaa tätä FIFO-elämän surkuhupaisuutta ja Perthin takapajuisuutta paremmin kuin mikään muu. Se on ehkä ainoa lentokenttä maailmassa, jossa kotimaanterminaali on isompi, parempi, hienompi ja viihtyisämpi kuin ulkomaanterminaali. Perth International Airport käsittää pakollisten palveluiden lisäksi viisi lähtöporttia sekä yhden kahvilan ja pienenpienen taxfree-myymälän niiden yhteydessä. Kentän suurimmat käyttäjät taitaa olla Balille ramppaava joukko Denpasarin lennolla. Koko paikka on ankeuden huipentuma, ja kulttuurishokki saavuttaessa Aasian tai Dubain isoille kentille on valtava. Perille keskustasta pääsee kätevästi (not) superkalliilla shuttle bussilla tai omalla autolla, raideliikenne on vielä huonompaa kuin Helsinki-Vantaalla.

Sitten on se Domestic Airport. Isompi, kiireisempi ja aamuvarhaisella täynnä businesskansaa matkalla itään ja oransseihin huomiohaalareihin pukeutuneita kaivostyöläisiä. Koko Länsi-Australia elää kaivosteollisuuden mukana, ja koska esim. Meekatharra, Port Headland ja Lancaster ei ole pysyvinä asumisvaihtoehtoina a) houkuttavia tai b) edes taloudellisesti mahdollisia, lennättävät yhtiöt kaikki duunarinsa ees taas kaivoksille. Vuosia sitten yhtälö oli paisunut jo niin valtaviin kokoluokkiin, ettei kotimaanterminaali ja sen lähellä olevat yksityiset pikkukentät propellikoneineen pysyneet menossa mukana. Rakennettiin uusi lisärakennus, kotimaanterminaali kakkonen, loogisesti kansainvälisen terminaalin viereen. Likaisissa, työn nuhjaamissa oransseissa haalareissaan reissaavat kaivosäijät häädettiin lähes kaikki tähän lisärakennukseen. Kehtaan tunnustaa haahuilleeni kv-terminaalin aulassa, kun hain miestä ensimmäisen kerran näillä koordinaateilla kentältä.

Koko Terminal 2 on yksi kaivoskurjuuden merkkipaalu. Puoliautio halli, jonka asiakaskuntaa ovat lähinnä kaivoskaupunkeihin matkustajat sekä ne onnettomat, jotka uskaltautuvat lentämään pahamaineisella Tiger Airwaysilla. Omissa mielikuvissani lentokenttä on vilkas, iloinen, joskus jopa haikea paikka täynnä kohtaamisia ja lähtöjä, mutta ei koskaan hiljainen tai tyhjä. Terminal kakkosessa on elämää hyvin satunnaisesti. Ainoa ruuhkahuippu on autokaistalla juuri ennen lennon check innin sulkeutumista, siellä on rouvat ja tyttöystävät jonossa sanomassa hyvästejä ja äijät vaeltaa laumana pois viikoksi tai kahdeksi. Minä liityn tänään tähän iloiseen ruuhkaan ja haen herran kentältä kotiin, jei. Viikko yhteiselämää, ja sama rumba alusta. Ei tämä kaivosleskeys kyllä mitään herkkua ole, varsinkaan kun tietää että mies itse haluaisi pois kaivoksilta, takaisin normaaliin elämänrytmiin. Vaan sepä ei olekään helppo temppu yli kolmikymppiselle, vailla muuta koulutusta olevalle, säännöllisiin tuloihin tottuneelle, asuntovelalliselle ihmiselle maassa, missä yksi lukuvuosi yliopistossa voi maksaa helposti yli 10 000 euroa. Varsinkaan, kun siellä kaivoksilla (ja äskettäin paisuneessa kaivosmiesten työttömyyskortistossa) on muutama muukin samoissa fiiliksissä.

Kuumankosteaa

Mä olen jo pitkään ollut täydellisessä epätoivossa ja vuoroin täydellisessä piittaamattomuudessa sen suhteen, mitä liikunnan kanssa tekisi. Urheilusta on nyt mielestäni turha puhua, se yhdistyy edelleen päässä kilpaurheiluun, ja se vaihe nyt vaan on ohi. Samalla katosi joukkueen tuoma kannuste ja paine treenata kovempaa, jaksaa pidempään ja tehdä itsestä parempi urheilija, jotta me oltaisiin yhdessä parempi joukkue ja pistettäisiin vastustajaa kovempaa kuokkaan. Kun tämä vaativa, ihana ja elämää rikastuttava aikakausi  vihdoin virallisesti päättyi kaksi vuotta sitten, lopullisen Perthiin muuton yhteydessä, olin ihan hukassa. Motivaatio käydä salilla treenaamassa vailla sen kummempia tavoitteita oli ihan nolla. Into yhtään mihinkään oli aika kadoksissa, eikä mikään laji tuntunut omalta. Asenne oli lähinnä se, että jos en kerran voi pelata jenkkifudista, niin en tee sitten mitään. En ainakaan tykkää vanhasta lajistani koriksesta, kokeile paikallista netballia tai pelleile jossain sunnuntai-soccersarjassa maalivahtina. Yritin löytää tasan samanlaista korvaajaa jefulle, mutta eihän sellaista ole! Hevostelun suurin este oli autottomuus, nyt enää raha. Golfin aloitusta olen siirtänyt kuukausi kerrallaan kohta kaksi vuotta.

Nyt on ehkä kulunut tarpeeksi aikaa ja saanut sen verran etäisyyttä ruohokentille (ja Velodromin kaameaan tekonurmeen), että osaa katsella tarjolla olevia vaihtoehtoja hieman avarakatseisemmin. Korista voisi taas kokeilla, vaikkei meidän alueen recreational hallissa sitä ole tarjolla edes sekasarjan muodossa. Netball sekasarjana, ilman niitä naurettavia hameita, ei ole sekään enää ihan niin poissuljettu ajatus. Melkein jo kerran lupauduin duunikaverin peliin tuuraamaan, kun oli niin kova pula pelaajista. Kun se sitten sai kuulla mun kontaktiurheilutaustasta, peruuntui kutsu vähin äänin...

(c) http://www.englandnetball.co.uk 

Pohdinta oli taas eilen illalla kovaa. Mitä tekisi, mitä aloittaisi, mikä kiinnostaisi. Parin sivupolun ja liikunta-aiheisen blogin jälkeen päädyin yhtyäkkiä Perthin Bikram Yogan sivuille ja hupsis, kävin tänään ekalla 90 minuutin joogatunnilla ja nappasin käteen 30 päivän kokeilupaketin, $39. Rajoittamaton käyttöoikeus, tunteja sekä aamulla kuudelta (yök, never!), että illalla töiden jälkeen riittävän myöhään ja pitkin viikonloppua. Moni ulkona järjestettävä ryhmäliikunta kaatui omalla kohdalla siihen mahdottomuuteen, että tunnit alkaa viimeistään 18.30, kun mulla pahimmillaan vasta loppuu työt. Ja en ole vielä valmis luopumaan nelipäiväisestä työviikostani, niin paljon ne arkivapaat painaa vielä vaakakupissa.

Nyt on yksi tunti takana, ja olo euforisen väsynyt ja venynyt. Tai siis rautakankea on vähän taivuteltu selkärangasta eri asentoihin ja kohti lattiaa, pieni rutina kuului yläselästä. Oli ihan mielettömän kivaa! Studio on lämmitetty noin 40-asteiseksi, mutta ei missään nimessä ollut tunkkainen tai seisova ilma. Vähänhän siellä studiossa tietty hiki haisi, mutta on sitä pahempiakin tuoksuja urheillessa nuuhkittu. Opettaja oli energinen, ohjasi ja selitti hyvin, niin pysyi tälläinen melkein-ensikertalainenkin mukana. Pari kertaa testasin Suomessa vakkarisalin tarjoamia "jooga"tunteja, jotka oli lähinnä sekalainen kokoelma eri joogatyyleistä, mutta tämä oli jotain niin paljon parempaa! Kaikki Perthin suomalaiset, lämpimästi suosittelen kokeilemaan tätä tutustumistarjousta! Studioita on kaksi, North Perthissä ja Myareessa. Tarvitsee olla pysyvä osoite Perthissä, eli mukaan WA:n ajokortti, sähkölasku, pankkitili tai muu pistebingoon oikeuttava todiste.

Haasteita riittää, enkä hetkeen liiku takarivin alottelijapaikalta mihinkään. Joka asanassa joutuu helpottamaan ja fuskaamaan ja koukistelemaan polvia, mutta opettaja lohdutteli tunnin jälkeen, että siitähän sen kehityksen huomaa nopeasti, jos vain jaksaa käydä säännöllisesti 3-4 kertaa viikossa joogaamassa. Siinä olisi tavoitetta parin vuoden sohvaperunailun jälkeen!