Alkuraskauden ankeutta

Tuntuu kaukaiselta ajatella, että vuosi sitten kärsin alkuraskauden väsymyksestä ja pahoinvoinnista. Olin optimistisena merkannut kalenteriin raskausviikon 12, ja toivoin kroppani noudattavan lupailtua aikataulua pahoinvoinnin vähentymisen suhteen. Vähänpä silloin tiesin, että paha olo ja oksentelu tulisi jatkumaan toukokuulle saakka. 

Aloitin yökkäilyn illalla ennen positiivista raskaustestiä. Yhtäkkiä oli  vaan huono olo, kuin napista painamalla. Illallisen kanssa nautittu lasillinen punaviiniä oli vielä hyvää, toinen lasillinen telkkarin edessä ihan helkkarin pahaa. Ja molemmat lasit olivat ihan siitä samasta pullosta ja lempipunkkuani Howling Wolvesin shirazia. No, seuraavana aamuna sitten selvisi syy. Siitä eteenpäin päivät noudattelivat melko samaa kaavaa. Aamuisin oli vain lievästi kurja olo, mutta viimeistään aamukahvilla töissä oli vaikeaa saada syödyksi oikein mitään. Yleensä alas upposi ja siellä useimmiten myös pysyi kuppi kahvia, mustikoita ja pala paahtoleipää hillolla. Jepjep. Usein päivän paras hetki oli  take away-kahvin haku työpaikan kahvikojusta ja siitä alkoi alamäki. Hymyilin sille kahvilan pitäjälle varmaan useammin kuin omalle miehelle.

Johtuen säteilyturvallisuudesta jouduin kertomaan positiivisesta tuloksesta pomolleni heti ensimmäisenä aamuna, jotta voisimme minimoida sikiön saaman säteilyaltistuksen. Tämä olikin murheenkryyni seuraavat kuukaudet.. Australian säteilylainsäädäntö on todella paljon leväperäisempi kuin Suomessa, ja jouduin useasti töihin huoneisiin, missä oli röntgen käytössä. Ei auttanut muu kuin yrittää minimoida annos ja olla järkevä, mutta parit itkut asiasta tuli väännettyä vessassa. Varsinkin alussa oli hankalaa, kun en halunnut kertoa raskaudesta kaikille, mutta oli selkeästi tiettyjä työtehtäviä missä altistus on isompi, ja näitä yleensä vuorotellaan. Ihme kyllä, yhtä vanhaa röntgenhoitajaa lukuunottamatta kukaan ei tajunnut varsin ilmiselvistä välttely-yrityksistäni huolimatta mikä on homman nimi.

Lounasaika töissä oli hirveää. Meillä on pieni kahvihuone ja kansainvälistä porukkaa töissä. Keittiössä tuoksui siis tavallisena päivänä lounasaikaan kamala yhdistelmä mikrossa keitettyjä papuja, aasialaista kalasoppaa, tölkkisardiineja, pussinuudeleita ja hampurilaisia. Välttelin parhaani mukaan suosituinta keskipäivän lounashetkeä, ja tarjosin jalosti työkavereille mahdollisuutta syödä ensin, jos piti ketjuttaa safkikset. Onneksi olin lähes päivittäin vuorovastaavana, ja sain junailtua hommat niin, että pääsin syömään vasta muiden jälkeen. Yksin oli helpompi taistella alas edes jotain, eikä tarvinnut miettiä mitä muut ympärillä ajattelevat äkillisesti muuttuneista lounastavoistani. Yleensähän mä syön paljon ja vaadin päästä ensimmäiselle safkikselle. Nyt mussutin lähinnä sitä paahtoleipää avokadolla, tai pussinuudeleita ja niistäkin vain Tom Yam-makua. 

Iltapäivät olivat pelkkää kitumista. Väsytti, heikotti (ei ihmekään jos ei ruoka maistu..) ja kiukutti. Olin todella raskasta ja kärttyistä seuraa, ja nukahtelin salaa ja vahingossa toimiston tietokoneen äärelle paperihommia tehdessä. Autoilin umpiväsyneenä kotiin, ei todellakaan ollut energiaa pyöräillä töihin. Päivystysvuorot olivat ihan hirveitä jos jouduin jäämään ylitöihin tai soitettiin takaisin. Eräs aamuyön päivystyskeikka jätti ikuiset arvet varmaan koko tiimiin, kun melkein oksensin potilaan päälle pitkän keikan lopussa. Ei ehkä niitä uran ehdottomia huippuhetkiä, kun joutuu pohtimaan helpointa tapaa oksentaa maskin takaa ja että mihin roskikseen tähtää... Koko loppuyo ja seuraava päivä kului ihan järkyttävää krapulaa vastaavassa tilassa.

Työkurjuuteen tuli onneksi pieni tauko ensimmäisen kolmanneksen loppupuolella, kun pääsin pienelle kaupunkilomalle Singaporeen. Oli jälleen yhdet ihanat suomityttöjen treffit Aasiassa ja sain ladattua sen verran energiaa itseeni, että selvisin taas pari viikkoa eteenpäin. Sää ei todellakaan suosinut meidän lomaa, vaan koko Singapore ja lähialueet olivat ihan hirveän savusumun peitossa. Savu tuntui hengittäessä, eikä tosiaan tehnyt mieli ulkoilla, kun viranomaisten käyttämä indeksi savun vaarallisuudesta huiteli jossain suositellaan vältettävän-tasolla. Vietimme aikaa siis lähinnä sisätiloissa shoppaillen, parissa museossa ja etupäässä vaan nautimme yhdessäolosta. Väsymyksen huomasi kyllä reissussakin, olin yhden puolikkaan Sentosa Islandilla vietetyn päivän jälkeen aivan rättipoikkipuhki. Onneksi matkaseura oli ymmärtäväistä sorttia ja asuimme kotimajoituksessa, niin oli aina helppo paikka, mihin palata päiväunille ja keittiössä ruokaa mitä yrittää syödä. Reissu ei ollut kenellekään ensimmäinen kerta Singaporessa, joten mitään pakkoa tai stressiä ei ollut vaan pääpaino oli vain rakas seura.

Kerroimme raskausuutisia hiljalleen lähipiirille ja aloimme totuttautua ajatukseen, että tää nyt ihan oikeasti on tapahtumassa! Luin ja vertailin suomalaisia ja australialaisia suosituksia ja ohjeistuksia ja olin ensin tulla sekopääksi, kunnes tajusin poimia parhaat puolet molemmista. Tästä lisää myöhemmin!

Ensimmäiset helteet

Pitkän, kylmän ja sateisen talven jälkeen ensimmäiset helteet ovat varsin odotettu juttu. Kauan siinä kestikin, jatkuvaa kalseutta toukokuusta lokakuuhun. Tuntuu, ettei missään vaiheessa ollut kunnolla lämmin, vaikka sisällä talossa puhalsi kaasulämmitin lähes koko ajan, jalassa oli UGGit sisällä ja vaatteita päällä kuin naparetkeilijällä. Suihkussa käynti oli ihan hirveää, tai lähinnä se kuuman suihkuveden sulkeminen ja hyytävän kylmään kylpyhuoneeseen astuminen, ulos suihkukaapin höyrystä ja lämmöstä. Välttelin hiustenpesua viimeiseen asti ja välillä tuntui, että tukka on yksi iso rastapallo. Yölliset vaipanvaihdot ja imetykset olivat ihan hirveitä, kun joutui nousemaan superpaksun peiton alta. Olemme nyttemmin siirtyneet perhepetiin ja yölliset imetykset ovat huomattavasti helpompia makuultaan, mutta alun kipulääkepöhnässä ja sektion jälkeisissä kivuissa tuntui turvalliselta pitää vauva omassa sivuvaunussaan ja imettää nojatuolissa istualtaan, mikä sitten tarkoitti sängystä ylös kampeamista.

Vauva menetti alussa liikaa syntymäpainostaan, joten kotiutumisvaiheessa meillä oli kolmen tunnin välein tapahtuvat syötöt. Yölliset ruokintahetket lämpöpuhaltimen edessä olivat karmeita. Koko ajan oli vain kylmä, väsymys ja nälkä. Toisaalta, näläntunne oli ihan virkistävää vaihtelua melkein yhdeksän kuukautta jatkuneen pahoinvoinnin jälkeen.Söin n. levyllisen suklaata yössä, kirosin Aussilan rakennusstandardeja vähintään kerran per imetys ja vannotin miehen lupaamaan, että jos me ikinä rakennetaan talo, niin siinä on tuplalasit ikkunoissa. Onneksi saatiin pian lupa purkaa kellon mukaan ruokkimiset ja lisämaidot kun vauvan paino nousi riittävästi. Jokainen lisätunti sängyssä peiton alla oli bonusta. Kesä ja helteet tuntuivat olevan ikuisuuden päässä.

Ihmiset jotka eivät siis ole kokeneet Perthin talvea eivät yleensä usko, kun heille kerrotaan miten kylmää täällä on läpi talven. Öisin lämpömittari hiipii pahimmillaan lähelle nollaa, ja mitä pilvettömämpi yö, sitä kylmempää. Huonosti eristetyissä taloissa sisälämpötila on siis jotain kymmenen ja viidentoista asteen väliltä yön pikkutunteina ja riesana on jatkuva kosteus.

Ja nyt vauva on jo viisi kuukautta vanha, lämpömittarissa on ollut ekat +30 lukemat ja ilmastointi on kytketty päälle kesää varten. Tuntuu, että joudumme opettelemaan uudelleen, miten pukea tuo lapsi nyt kun vaarana ei niinkään ole kylmettyminen, vaan auringossa palaminen ja läkähtyminen. Eihän se tietysti ekalla kerralla ihan putkeen mennyt, reilu tunti koirapuiston helteessä, vailla kunnon varjoa kävi raskaaksi kaikille. Imetin vauvaa puiston ulkonurkassa, istualteen aitaan nojaten ja aidan suoman pienen varjon turvissa samalla kun mies vahti koiraa. Hiki valui jo ihan siitä, että oli toinen ihminen iholla. Hattu sentään muistettiin ottaa mukaan.

Ostoslistalle on lisätty vauvalle sopivaa aurinkorasvaa, pari varahattua, aurinko/ötökkäsuoja vaunuihin sekä sellainen kolmiseinäinen aurinkoteltta, niin voidaan jatkaa puistopiknikkejä ja rantaleikkejä. Huhh. Olen tässä yrittänyt selvitellä, mikä rasva olisi suojaominaisuuksiltaan parasta, turvallista pienelle iholle ja helppo levittää ja käyttää. Vaikuttaa ihan loputtomalta suolta, sama epätoivo iskee kuin ihoystävällisiä kosteuspyyhkeitä etsiessä.

Ja nyt täällä haisee savu. Pelastuslaitos suorittaa Perth Hillsien alueella jokakeväisiä suunniteltuja metsäpolttoja ehkäisemään kesän metsäpaloja ja savu kantautuu kaupunkiin. Haju tuntuu sisälläkin, ja ulos yöksi jätetyt pyykit voi nyt heittää takasin pesukoneeseen, haju on niissä tosi vahvana. Taivas on harmaa, ja yleensä kirkkaana näkyvä kaupungin pilvenpiirtäjien silhuetti on savusumun peitossa. Muistuttaa ihan Singaporen savusumusta vuosi sitten, yök. No, parempi näin päin, kuin täysin hallitsemattomat metsäpalot parin kuukauden päästä. Toki nämä suunnitellutkin poltot voivat lähteä lapasesta, kuten kävi Margaret Riverillä pari vuotta sitten ja metsän mukana paloi hirvittävä määrä omaisuutta, taloja ja viljelysmaata. Ihmeen kaupalla kukaan ei kuollut.

Tervetuloa kesä!

Raskaana Australiassa

Australialainen terveydenhoitosysteemi ja raskausajan seuranta eroaa aikatavalla suomalaisesta neuvolajärjestelmästä ja äitiyshuollosta, joten voisin yrittää selittää miten hommat etenivät meidän tapauksessa. 

Ensinnäkin, täällä on valinnanvaraa maksuhaluista, vakuutuksesta ja mieltymyksistä riippuen. Voi valita kätilövetoisen raskausseurannan, sairaalan lääkäreiden seurannan, omalääkärin terveyskeskus-tyyppisen seurannan tai yhdistelmän näistä. Voi mennä yksityiselle puolelle ja tavata itse valitsemaansa erikoislääkäriä tai kätilöä koko raskauden, tai nauttia ilmaisista julkisen puolen palveluista. Valinta tehdään noin raskausviikkolla 12, ja sen jälkeen siirrytään hiljalleen halutun hoitotahon luo, pois omalääkärin huomasta, ellei ole siis päättänyt jäädä omalääkärin seurantaan mahdollisimman pitkään. Tai tavannut yksityislääkäriä jo aiemmin vaikka IVF:n merkeissä. Kaikki omalääkärit eivät tätä raskausseurantaa tee, ei meidänkään GP eli general practitioner. Yksi vaihtoehto heti vähemmän. Jos omalääkärini olisi tarjonnut raskausseurantaa, olisin myös voinut harkita jääväni hänen seurantaan, mutta meidän omalääkäri ei ole erikoistunut siihen.

Yksityinen vs. julkinen on se kallein päätös. Me päätettiin vuosia sitten, ottaessamme puolipakollista yksityistä sairasvakuutusta (jos yli 30-vuotias tienaa yli tietyn tulorajan, joutuu maksamaan vuosittain kallistuvaa lisäveroa, ellei ole vakuutusta)  rajata äitiyshuolto ja IVF-hoidot vakuutuksen ulkopuolelle. Kallista, ja vaikka olisi vakuutus, tulee esim. rutiinisynnytyksen hoidosta tuhansien dollarien lasku kaupanpäälle yksityissairaalasta. Itse en henk.koht usko yksityisen puolen laadun paremmuuteen täällä joten monta vaihtoehtoa jäi pois jo ihan sillä, että hakeuduttiin julkiselle puolelle.

Sitten piti päättää hoitomalli, kätilö vs. lääkäri tai jotain siltä väliltä. Eniten kiinnosti hyvä hoitosuhde, niin että saisi tavata mahdollisimman paljon samaa ihmistä. Paras mahdollisuus tähän vaikutti olevan midwifery group practice, missä pieni joukko kätilöitä toimii tiiminä ja hoitaa mahdollisuuksien mukaan saman perheen ensitapaamisista aina synnytyksen jälkeiseen kotikäyntiin. Ja me saatiin juuri hakemaamme henkilökohtaista, välitöntä hoitoa ja tavattiin jokaisella käynnillä sama kätilö. Opimme tuntemaan toisemme ja viimeksi tällä viikolla laitoin kätilölle kuvan vauvasta ja kerroin kuulumisia. Tapaamiset olivat aina kiireettömiä, aikaa oli yleensä varattu n. tunti joten ehdittiin jutella monenlaista ja käydä vointiani läpi kokonaisvaltaisesti. Mies tuli usein mukaan, ja tapaamisia sovittiin joustavasti iltoihin niin, että töiden puolesta moinen onnistui. Vain rutiiniultrat hoidettiin yksityisellä puolella, ja ne olikin koko hommassa myös ainut maksullinen osuus.  Loppuraskauden ylimääräinen ultra hoitui sitten sairaalassa.

Käyntejä kertyi ensin n. kuukauden välein ja lopussa kahden viikon välein. Varsinaista neuvolalääkäriä tms. en koskaan tavannut, mutta ihan lopussa kätilö konsultoi sairaalan lääkäreitä muutamassa asiassa. Toki tähän kätilövetoiseen systeemiin päästäkseen oli paljon ehtoja täytettävänä ja piti olla low risk pregnancy, ei mitään merkittäviä sairauksia, ei aiempia isoja synnytys/raskauskomplikaatioita, tai esim. aiempaa sektiota taustalla. 

Australian sektioprosentti on järkyttävän korkea, ja Western Australian vielä korkeampi, viimeisin kuulemani arvio oli n. 30% kaikista synnytyksistä ja 45% yksityissairaaloiden synnytyksistä päätyy sektioon. Se on ihan valtava luku, vaikka siinä kuinka on mukana hätäsektiot, riskiraskaudet ja muut. Hakeutumalla mahdollisimman kauas sektioita liukuhihnalla suorittavista tahoista, yksityissairaaloista ja heidän erikoislääkäreistään uskoin parantavani mahdollisuuksiani välttyä sektiolta. Lisäksi tuntui äärimmäisen typerältä heittää tuhansia ja taas tuhansia dollareita lääkärikuluihin ja sairaalamaksuihin, kun ihan saman palvelun saisi myös täysin ilmaiseksi. Tai no, neljän yön hotellitasoisen parisängyn ja ravintolatasoisen ruoan, oman jääkaapin ja tärkätyissä kauluspaidoissa sipsuttelevan henkilökunnan sijaan saimme tavallisen sairaalasängyn (minulle) ja patjan lattialle (erikoispoikkeus, miehelle), tavallista sairaalasapuskaa ja kaikentasoista hoitoa. Tavoitteena oli päästä kotiin nopeasti, mutta toisin kävi. Tuskin kuitenkaan valitsemamme julkisen puolen systeemin vika.

Näin jälkikäteen valitsisin edelleen samoin. Oli korvaamattoman arvokasta saada laadukasta hoitoa samalta henkilöltä läpi raskauden, synnytyksen ja sen jälkeenkin. Kätilömme oli mukana jokaisella tapaamisella ennen synnytystä, tuli mukaan synnytykseen, kävi osastolla meitä katsomassa useasti ja vaikutti siellä saamaamme hoitoon ratkaisevasti, ja teki vielä ylimääräisen kotikäynnin kotiutumisemme jälkeen. Toki saman olisi periaatteessa saanut yksityispuolelta, isolla hintalapulla ja melko varmasti hyvin vähemmän henkilökohtaisesti.

Kun kahdesta tuli kolme

Samoihin aikoihin kun minuun iski someahdistus ja blogin hiljeni viime vuonna, tapahtui muutakin. Päätimme J:n kanssa katsoa, onnistaisiko perheenlisäyksen kanssa. Varsin nopeasti se onnistikin, ja loppuvuosi kului ihan kauheassa sumussa. Olin töistä lähes loppuunpalanut ja ahdistunut, raskaudesta pahoinvoiva ja oksenteleva ja äärimmäisen väsynyt. Nukuin lyhyitä pätkiä ja nekin huonosti stressistä, pahoinvoinnista, hormonaalisesta allergiareaktiosta iholla ja kuumuudesta johtuen. Bloggaaminen oli ihan viimeinen asia mikä kiinnosti ja lopulta se sitten jäi kokonaan. Aluksi oli tarkoitus sitten äitiysloman alussa vähän päivittää blogiakin, mutta molempiin käsiin iskenyt rannekanavaoireyhtymä ja siitä seuranneet hermokivut ja myöhemmin sormien lähes täysi tunnottomuus saivat toisiin aatoksiin. En viimeisinä viikkoina saanut edes kynää pidettyä kunnolla sormissa.

Nyt hyvin ja melkohyvin nukuttujen öiden jälkeen ja vauva-arjen tasoituttua alkoi yhtäkkiä tehdä mieli taas blogimaailmaan. Muutos oli nopea, viime viikolla ei vielä huvittanut, nyt huvittaa ja pitää enää löytää aikaa kirjoittamiselle. Inhoan itse blogeja, mitkä loppuvat kuin seinään, vailla kunnollista lopetusta tai selitystä ja nyt melkein syyllistyin itse samaan! Anteeksi...

Meillä on kaikki nyt siis todella hyvin ja perhe-elämä on ollut kivaa ja antoisaa, vaikkakin tietysti myös rankkaa välillä. Käytännössä elämä muuttui hieman valoisammaksi kun työt loppuivat huhtikuussa, ja lopullinen parannus oli vihdoin sitten toukokuussa tuskallisen loppuraskauden loppuminen! Kirjoittelen aussi-näkökulmasta näitä raskausjuttuja tänne hiljalleen, koska eroja Suomeen on varsin paljon. Tämä on nyt ensimmäinen elonmerkki tässä osoitteessa hetkeen, toivottavasti siellä vielä joku lukee...