Matkalla vuonomaahan

Ja taas jatkuu matkakertomus NZ:n road tripiltä! Aamulla heräsimme hyytävään kylmyyteen, lämpötila oli selkeästi alle 10 astetta, auton ikkunat huurussa ja ulkona vielä pimeää. Hampaat kalisten kiskottiin vaatteet päälle ja juostiin keittiörakennuksen suojiin heräämään kunnolla aamupalan äärellä. Suuntana olisi siis Milford Sound eli Piopiotahi, Fiorlandin yksi kirkkaimmista kruunuista, ja ainut vuono mihin pääsee autolla.

 

Auringon noustua valkeni taas yksi kaunis päivä. Päästiin tien päälle suunnitellusti juuri ennen aamukasia ja aloitettiin hidas kiemurtelu 119 km pitkällä Milford Roadilla. Mies oli innoissaan, tiukkoja mutkia ja haastavia kurveja, ei juurikaan liikennettä, olemattomasti ohituspaikkoja ja hyvä sää. Ei kysymystäkään, kuka toimisi kuskina mennen tullen tällä tienpätkällä, sillä Milford Sound sijaitsee umpikujassa ja ainoa tie kulkee Te Anaun kautta. Nopea pysähdys huoltsikalla, sillä seuraavien 240 km aikana ei olisi tankkausmahdollisuutta. Pitkät ajomatkat ja etäisyydet Ausseissa ovat koulineet J:stä todella tarkkaavaisen bensan suhteen pitkillä matkoilla (sitä en kyllä tajua, miksi sitten kaupungissa ajaessa sen bensavalon voi antaa huutaa punaisella viimeiseen kilometriin saakka...), joten tankattiin Jucyn yli puolillaan ollut tankki taas täyteen ja kiroiltiin kiwien kallista bensaa.

Tyypillinen yksisuuntainen siltaviritelmä

Lake Te Anau aamuauringossa

 Mä olin merkannut etukäteen karttaan kaikki ne kymmenet pysähtymisen arvoiset look outit ja nähtävyydet, mutta suurin osa vesiputouksista oli kuivia usean sateettoman päivän jälkeen, sää oli liian tuulinen peilikirkkaisiin vuorikuviin Lake Marionilla ja Mirror Lakesilla ja tie Humboldt Fallseille oli suljettu.

Yhdellä pysähdyksellä pääsi sitten mun huolimaton sählääjäluonne taas oikeuksiinsa, kun yritin nousta autosta ylös vauhdilla, kaksi kameraa sylissä. Meidän superhyvä, pieni Panasonic ja sen lcd-näyttö putosi soratielle, tietysti näyttö edellä. Kräts. Modernin kameran huonoin puoli on se, ettei siinä ole view finderia ollenkaan eli kun näyttö on 3/4 pimeänä ja rikki, tulee kuvat otettua melko sokkona. Muuten kamera toimi kyllä, mutta zoomaus ja tarkennus oli aika haastavaa ja aikaavievää tästä eteenpäin. Nohh, onneksi on matkavakuutus...

Mitä pidemmälle ajettiin, sitä pilvisemmäksi sää muuttui, ja the Divide-nimisen paikan lähellä sää muuttui sitten kokonaan pilviseksi ja tihkuiseksi samalla kuin maasto vuoriseuduiksi ja kasvillisuus karummaksi. Nähtiin myös ensimmäiset lumihuippuiset vuoret.

Pop's View

Kohti Homer-tunnelia

Homer Tunnel on tien pisin yksisuuntainen pätkä, 1.2 km pitkää tunnelia kontrolloidaan liikennevaloilla, joten tunnelin itäpuolella odotellessa jää hyvin aikaa ihastella tunnelin edessä päivystäviä kea-lintuja, joita turistit ruokkivat aivan liikaa.

Kea tihutöissä. Auton tiivistemuovit maistuu herkulta!

Toisessa päässä odottivat Cleddau Valleyn sumuiset maisemat ja lisää lunta. Pettyneinä katselimme vesiputouksia, tai lähinnä niiden puutetta. Ei yhdenyhtä putousta, missään.

Koska kaikki yrityksemme lyhyistä 1/2-2 tunnin kävelyistä olivat kuivuneet kasaan, päätimme kokeilla helppokulkuiseksi mainostettua Chasm Walkia, että nähtäisiin edes jotain ja saataisiin samalla aikaa kulumaan ennen iltapäivän melontareissua. Pakko myöntää, että pyörätuolikelpoinen luontopolku on aika.. luonnoton. Mutta ihan päheä koski siellä oli nähtävillä.

Jos metsään haluat mennä nyt...

Nämä kivet toimivat kuin myllynkivet ja ovat ajan ja veden kanssa hioneet kalliossa näkyvät sileät montut ja aukot

Ajoimme Milfordin kyläpahaseen, jossa on siis yksi pubi ja hotelli sekä parkkipaikka. Ehdimme napsaista muutamat maisemakuvat, ennenkuin sand fly-armeija alkoi syödä meitä elävältä ja samalla taivaalta alkoi tulla sitä vesiputouksiin kaivattua täytettä. Ja sitähän sitten riitti.

Ja vettä tulee!

Olimme varanneet ennakkoon Milford Lodgestä yöpaikan, sillä useammasta lähteestä moista suositeltiin tekemään. Alueella on tasan tuo yksi leirintäalue/hostelli, ja freedom camping on ehdottoman kiellettyä, eikä siihen oiken ole mahdollisuuksiakaan. Tuo $22 per naama maksanut yö soramontun pohjalla olleen hiekkaisen parkkipaikan kuravellissä oli lähinnä laillinen ryöstö. Pitkin hampain parkkeerasimme Jucyn kauimmaiseen nurkkaan ja suuntasimme itse hostellin olohuoneen sohville. Kaksi tuntia myöhemmin vettä tuli yhä kuin aisaa, vesiputoukset näyttivät upeilta (se vähä mitä niistä näkyi sumun ja sateen seasta) ja tuuli oli yltynyt todella puuskittaiseksi myrskyksi.

Oli aika selvää jo ennen melontaoppaan tapaamista, että ei me taideta sinne Rosco's in 5 tunnin Afternoon Delight-reissullemme päästä. Viis vesisateesta ja kylmyydestä, mutta tuuli oli vaan liian kova, ja samaa sanoi opas. Liian vaarallista, itse vuonossa tuulee vielä rajummin ja toi reissu olisi ollut Anita Baysta asti, eli avomereltä. Pettymystä nieleskellen jäätiin istumaan hostellin sohville ja miettimään, miten ihmeessä saisi illan kulumaan.

Onneksi ei kuitenkaan heti heitetty kirvestä kaivoon... ja nyt on pakko poikkasta tämä kilometripostaus, seuraavassa osassa lisää siitä, miten me päästiin sinne melontareissulle sitten kuitenkin!