Lake Tekapolta Queenstowniin

Reissupäivä nro kaksi valkeni kauniina ja aurinkoisena ja kahdentoista tunnen yöunet olivat hoitaneet matkaväsymyksen pois. Syötiin aamupalaa auton vieressä ja totuttauduttiin retkielämään. Pakattiin Jucy ajokuntoon, eli korjattiin sänky pois ja siirrettiin tavarat pois etupenkeiltä. Edellispäivän ratsastusreissun oppaan vinkistä suuntasimme ylös Mt. Johnin huipulle Astro Cafe-nimiseen paikkaan aamupalalle nro kaksi, kuin kunnon pienet hobitit. 

Kahvila oli kiva ja maisemat mielettömät, mutta tuuli oli niin kova, että huipulla ei voinut seistä suorassa. Oli vinkeä kokemus nojailla roimasti takakenoon ja pysyä pystyssä. Jouduttiin myös taluttamaan yksi keski-ikäinen brittinainen alas kahvilalta, kun tuuli oli niin puuskainen, ettei naisparka olisi päässyt yksin alas. 

Tuulee niin, että lähtee tukka päästä ja housut jalasta!

Lake Tekapolta jatkettiin ensin vanhalle kivikirkolle kylän keskustaan, yksi alueen suosituimmista vihkipaikoista enkä yhtään ihmettele miksi!

Church of the Good Shepard

 Matka jatkui kohti Lake Pukakia. Meillä oli myös varaus Twizelissä LOTR-kierrokselle ihastelemaan Pelennor Fieldsin kuvauspaikkoja, mutta omistajan perhetragedian vuoksi reissu peruuntui. Lake Pukakin etelärannalta on pilvettömänä päivänä kauniit näkymät Mt Cookille ja se mielessä pysähdyttiin lounaalle erään lohimyymälän pihaan. Horisontissa näkyivät kaikki muut kartalle piirretyt vuoret, mutta kauimpana ja korkeimpana oleva Mt. Cook oli tietysti pilvien peitossa.

Vähennä pilvet, lisää yksi kpl vuoria. Siellä jossain on Mount Cook.

 Ihasteltiin maisemia ja pysähdeltiin kaikissa pienissä herkkumyymälöissä ja Gibston Valleyn viinitilalla, missä mä maistelin kolmen valkoviinin setin ja kuski joi vettä. Ajeltiin rauhassa maisemista nauttien ja saavuttiin Queenstowniin n. viiden aikaan, vaikkei ajomatkaa ollut kuin 275 km. 

Queenstownissa oli selkeästi kalliimmat majoitusvaihtoehdot kuin muualla, mutta halusimme kuitenkin yöpyä kävelymatkan päässä keskustasta. Maksoimme yhdestä yöstä Lakeview Holiday Parkissa $25 per naama. Siistit tilat, nurmikkoa leirintäalueena ja aika paljon porukkaa, lähinnä perheitä ja keski-ikäisiä pariskuntia itse leirintäalueella, hostellin puolella sitten nuorempaa porukkaa ilmeisesti. Kävelymatkaa keskustaan oli maksimissaan kaksi minuuttia, joten suuntasimme laiturialueelle Pier 19-baariin tapaamaan J:n Contiki-reissun kavereita. Oli hauska ilta, näitä reissaamisen ihania uusia kohtaamisia ja vanhojen tuttavuuksien uudistamisia.

Pier 19, beef carpaccio, paikallista olutta ja Pinot Noiria, ommnooommm.

Illan viimeiset drinkit Bardeauxissa jollain keskustan sivukujista olivat ehdottomasti parhaat, pieni tunnelmallinen paikka (ja Queenstownin vanhin!) ja ihana takkatuli. Väsymys iski ennen puoltayötä ja raahustettiin takaisin autolle, joka oltiin onneksi fiksuina laitettu nukkumiskuntoon etukäteen.

Satunnainen kaunis teko

Meillä majoittuu nyt reilun viikon eräs suomalainen reissaaja. Tyttö oli saapunut torstai-iltana Perthiin Balilta, lompakossa Visa Electron ja tavoitteena nostaa dollareita lentokentältä. Kortti ei toiminut kentällä automaateissa, ei myöskään tytön SIM-kortti kännykässä ja taskussa oli $16 edestä Indonesian rupioita. Kiva fiilis olla myöhään illalla jumissa vieraassa maassa lentokentällä, mistä on todella kehnot julkiset yhteydet mihinkään. Mä olin tietty laittanut tekstaria, kun lento oli listattu saapuneiden kohdalle jo 1,5 tuntia aiemmin, mutta mimmiä ei näkynyt missään, mutta paljonpa se auttoi. Olin lisäksi päivystysvuorossa, joten lentokentälle ajelu ei senkään puolesta olisi onnistunut.

Olin ohjeistanut tyttöä ottamaan kentältä taksin meille, hintaa n. $30. Perthin taksikuskit eivät todellakaan ole tunnettuja palvelualttiudestaan. Täällä saat nostaa itse laukkusi takaluukkuun, kuski yleensä vaan vahtii haukkana ettet naarmuttele autoa samalla. Osoitetietämys on olematonta. Suurin osa kuskeista on pakistanilaisia, intialaisia ja bangladeshilaisia maahanmuuttajia, tämä siis oma silmämääräinen arvio etnisestä jakaumasta. Päiväaikaan näkee vanhoja aussimiehiä kuskeina enemmän. Käytin kuitenkin lähes vuoden verran takseja kaikkiin mahdollisiin vuorokaudenaikoihin mennessäni töihin ja takaisin päivystysvuoroissa ja sain kohtuukattavan kuvan tämän kaupunkin taksipalveluista. Töykeää, heikkoa, ja asiakaspalvelu oli muutamaa helmeä lukuunottamatta yleensä aika vaatimatonta ja ajotaidotkin välillä vähän niin ja näin.

No, tälle suomitytölle sattui lottovoitto kohdalle. Kuski oli tarjoutunut heittämään eksyksissä olevan reissaajan meille tuolla $16 hinnalla, eli siis puoleen hintaan. Ihmettelimme tätä miehen kanssa, ja tuumasimme, että siinä on sun vuoden arpaonnesi. Tyttö kertoi myöhemmin, että kuski oli somalialainen, ja oli sanonut, että kiitollisuudesta Suomea ja suomalaisten somalialaisille antamaa apua kohtaan haluaa auttaa nyt vuorostaan suomalaista.

Ehkä hieman siirappista, mutta samalla tosi kaunista. Palautti uskoni ihmisyyteen ja satunnaisiin hyviin tekoihin välittömästi.

Hääporo ja muita ideoita

Tässä siis pientä alkutilannekatsausta!

Kaksi viikkoa kosinnasta, ja me ollaan edistytty hääsuunnitelmissa huimaa vauhtia. Päivä saatiin päätettyä lähes heti, samoin paikkakunta. Sormus löytyi heti ensi yrittämällä, tai lähinnä sen suunnittelija. Vuosiloma on buukattuna ja lennot Suomeen ostettuna, samoin tulevien appivanhempien. Juhlapaikka on varattuna ja kirkko ja pappi plakkarissa ja ihanat kaasot valjastettu tehtäviinsä. Äiti tuntuu pyörivän onnesta ympyrää ja kaikki on sujunut tähän saakka pelottavan helposti. Kihlajaisten päivä on päätetty, kutsut tehty ja lähetetty ja menu suunnitteilla. Hengästyttävää.

Mä olen siis ripeän toiminnan nainen aina halutessani ja mies ei haraa vastaan juuri missään. Tuleva anoppi kyllä sille yhden saarnan jo piti, kun keskusteltiin todella ympäripyöreitä pukusuunnitelmia, ja mielipiteet frakeista ja puvuista meni varsin ristiin. My son, in this country we have a tradition that the wedding is all about the bride, do as she wishes. Näin niitä bridezilloja siis syntyy!

Alusta asti oli selvää, että haluan naimisiin Suomessa, ja eräässä tietyssä pienessä, tunnelmallisessa kirkossa lapsuudenkotini lähellä. Miehen kirkkoon kuulumattomuus ja tämä ulkomaalaisen naimisen aiheuttama paperihässäkkä ja avioliiton oikeaksi todistelu suomalaisilla papereilla täällä Aussilassa teki asioista hieman mutkikkaampia, kunnes keksimme asioiden hyvät puolet huomioon ottavan ratkaisun. Meille tulee kahdet juhlat.

Ensin on tiedossa virallinen vihkiminen siviilivihkimisenä täällä Perthissä. Jotain rentoa ja helppoa ja huoletonta rantafiiliksissä hyvästä säästä ja kesästä nauttien. Suomessa on sitten miehen toiveesta ausseille eksoottiset talvihäät tiedossa ja kirkossa suoritetaan avioliiton siunaus. Kun tuo mies on selvinnyt kaksitoistavuotisen katolilaisen poikakoulunsa läpi kuulumatta kirkkoon, niin ei vaan olisi oikein raahata sitä ripille papin aamenen takia, ja koska meitä ei vihitä, vaan olemassa jo  oleva avioliittomme siunataan, ei miesparkaa näinollen tarvitse usuttaa rippikouluun.

Vuosiloma hyväksyttiin alle päivässä ja pomon pomo on muuttunut ihan häähulluksi. Viimeisin idea (ja siis ihan tosissaan ehdotettu) oli, josko mä saapuisin kirkkoon PORON VETÄMÄNÄ. Tämä ehdotus sinkosi kesken työpalaverin... Koska loma ajoittuu molemmin puolin joulunpyhiä, eikä lentojen hinnat tästä nyt hirveästi tule halpenemaan, tartuttiin Singapore Airlinesin hyvään tarjoukseen ja varattiin liput samointein.

Äiti on ylittänyt kaikki toiveet hääpaikan varauksessa, meidän alkuperäinen varaus muuttui ihan joksikin muuksi ja olen todella innoissani uudesta hääjuhlapaikasta. Onneksi on upeat apujoukot Suomessa, jotka lupautuvat palavereihin mun sijasta ja pyytelevät Skype-yhteyttä jo nyt mekko-ostoksille. Perhin päässä oleva kaaso on vähintään yhtä fiiliksissä, samoin kaikki muut suomineidot. Teemme ensi viikonloppuna tehoiskun messukeskuksen häämessuille ihmettelemään paikallista häähumua- ja hulluutta.

Vietin viikolla olleen vapaapäivän askarrellen kutsukortteja kihlajaisiin. Paikallinen tapa tuntuu edelleen olevan järjestää isommat juhlat, ja me yhdistettiin samaan kutsuun myöhässä olevat tuparit, mun valmistujaiset ja miehen kaivoselämän lopettajaiset. Juhlitaan siis meillä kotosalla, onneksi on vielä lämpimät kelit ja iso piha niin ulos mahtuu paljon porukkaa.

Ja niin, se sormus. Jossain tajunnan takamailla on kytenyt ajatus käyttää tulevassa kihlasormuksessa fafan, eli isän isäni hiomaa kiveä. Fafa harrasti siis kivitöitä, ja mulle oli kulkeutunut perintönä useita korukiviä eri väreissä ja hionnoissa. Etsin inspiraatiota pari päivää netistä ja lehdistä, ja päädyimme lopulta J:n kanssa vaan lähtemään kaupungille kiertelemään ja katselemaan. Eka kultasepänliike olikin täysiosuma, pääsin sepän juttusille heti ja suunnitelmat alkoivat lentää. Vitriinistä löytyi hieno mallikappale, jota sitten hieman työstimme oman näköiseksemme timanttien kokoa, määrää ja istutusta muuntelemalla. Fafan hiontatyö oli kuulemma ensiluokkaista, eikä timanttia hieman pehmeämmän keskuskiven kestävyyden pitäisi olla ongelma, eihän sormus edes ole arkikäytössä duunini takia. Kihlasormus oli huomaamatta hetkessä suunniteltu ja nyt pitää vain malttaa odottaa kolme pitkää viikkoa, ennenkuin saan sen sormeeni.

Huhhuh, tässähän sitä jo riittää.

 

From Christchurch to Lake Tekapo, reissupäivä yksi

Vihdoin siis ensimmäisiin Uuden-Seelannin kuviin, jeejee! On ollut pikkuisen urakkaa käydä läpi kolmesta eri kamerasta ja muistikortista yhteensä 3500 kuvaa. Sikahuonojen otosten poistelu nyt vielä sujui, mutta se semihyvien mikä jää, mikä lähtee-sarjalaisten läpikäynti oli tuskaisaa ja hidasta ja jatkuu edelleen. Mutta 200 kuvaa samasta hyljelaumasta ei nyt vaan oikeen oo järkevää...

Aloitettiin reissu siis Christchurcista, minne meidän lento saapui aamuviideltä. Takana kehnosti nukuttu yö lentokoneessa Perth-Melbourne ja Melbourne-Christchurch välillä ja edessä kolmen tunnin odotus kylmässä tuloaulassa. Ihan kuin kentän tuloaulasta olisi tahallaan tehty kylmä ja vetoisa ja huonot penkit nukkumiseen, ettei köyhät reppureissaajat turhaan notku siellä... Kaunis, pieni kenttä muuten. 

Kasilta suunnattiin sitten kohti Jucyn toimistoa ja saatiin meidän yhdistetyn kulkuneuvon ja majapaikan avaimet käteen. Pienen seikkailun jälkeen löydettiin iso ruokakauppa kaupungin laitamilta ja päästiin jatkamaan matkaa kohti Lake Tekapoa.

Mun ehdotuksesta valittiin nopeamman reitin sijaan scenic route, ja mähän tietty tehokkaana autossanukkujana simahdin ehkä noin kolmannessa mutkassa. Se auton tasainen keinunta vaan vei samointein untenmaille, ja mies sai ihailla vuoristomaisemia ja neulanpäämutkia tiessa ihan itsekseen.

Joku joki matkalla Lake Tekapolle antamassa osviittaa tulevasta veden väristä

 Parin tunnin ajelun jälkeen J herätti mut ja ilmoitti, että auto jää joko paikoilleen tunniksi, tai sitten mä ajan. Rohkeasti siis camper vanin rattiin, ensimmäinen auto mitä olen ajanut meidän oman auton lisäksi sen jälkeen, kun opettelin uudelleen ajamaan. Oli siis varsin hämmentävää tajuta, että isokokoinen, kokoonsa nähden kuulemma pienehköllä moottorilla varustettu paku ei kiihdy ihan samalla asenteella kuin meidän oma Holden... hengissä kuitenkin selvittiin, mä en vaan mennyt yhdestäkään rekasta tai matkailuautosta ohi, ei vaan riittänyt luotto kaasupolkimeen tai sen käyttäjään.

Lake Tekapo oli juuri niin henkeasalpaavan kaunis kuin muistinkin, ja mies oli yhtä haltioissaan. Jäätiköiden sulamisvesi tekee järvestä uskomattoman maitomaisen turkoosin, joka kiiltää auringossa ihan mielettömän näköisenä.

Mä olin varannut meille hevosteluretken Mt. Johnin huipulle McKenzie Alpine Horselta, ja vaikkei reissu nyt mitään hurjia ratsastuksellisia elämyksiä tarjonnutkaan, niin maisemat oli joka dollarin arvoiset. Kiivettiin siis melkein vuoren huipulle saakka, ja ympäri. Huomattavasti helpompi vaihtoehto kuin puuskuttaa tuntikaupalla kapeaa, kivista kinttupolkua pitkin ylös.

Yöksi jäimme Lake Tekapo Holiday Parkiin, tosi hieno ja siisti leirintäalue. Oli tilaa, uudet vessat ja suihkut ja paikka antoi meille leirintäalue-noviiseille kivan pehmeän laskun karavaanariarkeen. Rähjäisempiän paikkoja oli kyllä tulossa myöhemmin. Plus, maisemat leirintäalueen grillipaikalta oli jotain ihan mieletöntä!

Varsinainen reppureissaajan illallinen, grillattuja lampaan kyljyksiä, halloumia ja salaattia punaviinillä höystettynä.

Aivan ihana tapa aloittaa reissu!

And all that jazz

Pitkä blogihiljaisuus johtuu uskomattomasta kiireestä ja elämänmuutoksesta. Loman jälkeen alkoi arki ihan täysillä, ja sehän on nyt yhtäkkiä hämmentävää kahden ihmisen arkea ja kotielämää. Ollaan siis pysytty kiireisinä talossa ja pihalla ja tehty kaikkia niitä rästiin jääneitä hommia, mitä ei aiemmin olla ehditty tai saatu aikaiseksi. Bloggaus ja koneella notkuminen eivät valitettavasti ole kuuluneet näihin.

Ehdin tässä valmistuakin, meillä oli oikein Virallinen valmistujaistilaisuus sairaalan luentosalissa, saatiin todistukset ja rintaneulat (voiko vanhanaikaisempaa olla..?) ja kakkua ja pikkusuolaista talon puolesta. Oli ihan kiva tapa juhlistaa vuoden urakan päättymistä, vaikkei se nyt suoriltaan olekaan suuria muutoksia tai uusia työtarjouksia tuonut mukanaan. Tulipahan tehtyä jotain erityistä Ystävänpäivän kunniaksi!

Samaisena viikonloppuna suuntasimme taas kohti Margaret Riveriä ja vietimme jälleen yhden ihanan viikonlopun rennoissa viinialueen maisemissa ystäväpariskunnan kanssa. Meillä oli miehen kanssa liput hommattuna Diana Krallin jazz-keikalle jokavuotiseen Leeuwin Estatesin viinitilan puistokonserttiin. Kesäinen, auringon laskettua viilentyvä ilta, piknik-illallinen ja hyvää Shirazia puistossa istuen ja yksi lempiartisteista lavalla taianomaisen äänensä kanssa.

Ilta oli aivan ihana, ja päättyi viimeisen kauniin hitaan aikana siihen, että mies kuiskasi korvaan sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen, mihin oli hyvin helppoa vastata  yes.

Täällä on koko viikko leijuttu siis ties minkä pilven reunalla ja tehty alustavia suunnitelmia ja vastailtu onnitteluihin. Varsin ihanaa.

Ei savua ilman tulta

Kuuma, kuiva kesä on tuonut mukanaan jokakesäisen vitsauksen, maastopalot. Joka vuosihan täällä palaa jossain, mutta pari viime kesää on ollut vähän rauhallisempaa Perthissä. Viimeisin iso, tuhoisa palo metropolialueella oli vuoden 2011 loppukesästä Perth Hillseillä, kaupungin itäreunalla olevilla metsäisellä alueella riehunut bushfire. Muistan lukeneeni siitä uutisia Uuden-Seelannin reissuni aikana, juuri ennen Perthiin muuttoa ja olleeni aivan kauhuissani tulevasta asuinkaupungistani ja sen paloalttiudesta.

Vuonna 2012 metsää ja asutusta paloi oikein urakalla Margaret Riverin ihanalla viininviljelyalueella ja savu kantautui reilut 300 km pohjoiseen meille asti haisteltavaksi ja sumentamaan taivaan muutamaksi päiväksi harmaaseen utuun. Tuo palohan lähti liikkeelle ihmisen käsistä, se oli suunniteltu poltto Department of Environment and Conservationin toimesta. Maastopaloja yritetään ehkäistä polttamalla kaikkein paloherkintä kasvustoa ennakoivasti, mutta suunniteltu palo meni niin pieleen kuin olla voi. Tiedossa oli jo ennakkoon yksi alkukesän kuumimmista, yli +30 asteisista päivistä ja siihen päälle kova tuuli, mutta kenelläkään ei varoituskellot soineet, vaan palo sytytettiin ennakkosuunnitelmien mukaan. No, sehän roihahti käsistä ihan täysin tuhoten neljän päivän aikana 53 kotia ja ison kasan Leeuwin-Cape Naturaliste-kansallispuiston metsää ja kasvustoa. Onnea oli matkassa siinä mielessä, että ihmisuhreilta vältyttiin.

Viime kesänä oli rauhallista, ja nyt on sitten palanut taas urakalla. Ensin oli Perth Hillseillä taas useita isoja metsäpaloja, yhteensä 44 kotia ja yksi ihmishenki. Kuuma, +40 lämpötila ja kova tuuli, ei siihen paljon muuta enää sytykkeeksi tarvita, ehkä vähän typeryyttä tai kipinää sähkölinjoista. Palo riehui sekä asutuksen keskellä, että John Forrest National Parkissa tuhoten luonnonpuistoa. 

Kun tästä palosta oli pöly laskeutunut ja uutistointi hiljentynyt, tuli seuraavat kuumat päivät, ja maanantaina nenään tuntui taas savun tuoksua. Kaupungin eteläpuolella, Cockburnin lähellä paloi keskellä asutusta. Palo eteni nopeasti ja asukkaita jäi saarroksiin taloihinsa, evakuointi ei olisi ollut enää turvallista. Oli hurjaa lukea netistä uutisia, että ihmisiä kehoitetaan linnoittautumaan kodinhoitohuoneisiinsa ja toivomaan parasta, kun paloalue vyöryy päälle.

Tämä viimeinen palo oli omassa päässäni se kaikkein pahin, sillä se olisi voinut riehua ihan yhtä hyvin tässä meidän alueella. Onneksi tässä on ehtymätön vesivaranto lähes takapihalla palokunnan helikoptereiden käyttöön, jos huonosti kävisi ja täytyisi sammuttaa ilmasta käsin. Mutta tulipahan pohdittua talon poistumisreitit ja käytyä läpi ne huoneet, joissa on sekä ulospääsy, että vesipiste jos huonosti käy ja joutuu jäämään sisälle.

Ja eilen illalla kesken leffalöhöilyillan tuntui nenään taas se sama tuttu savun katku. Äkkiä kaikki ikkunat kiinni, jotka oli just hetkeä aiemmin avattu ja saatu ihana, viilentävä läpiveto koko taloon. Ilmastointi kiinni, sillä se nappaa lisää hajua sisäänottoilman mukana ja tuuletin tekemään ylitöitä ainoaksi viilennyskeinoksi. Aamulla tuntui vielä pieni savun haju, vaikka kuinka tuuletti. Ei tietoa, missä itse palo oli, mitään sireenejä ei kuultu, eli jossain kaukana.

Kia ora!

Tēnā koutou, terveisiä Uudesta-Seelannista! Oli ihan mielettömät kaksi viikkoa, ja Aotearoa, pitkän valkoisen pilven maa hurmasi meidät molemmat ihan täydellisesti. Nähtiin ja koettiin ihan mielettömiä juttuja ja seikkailuita. Tärkeintä tällä road tripillä ei ollut pelkkä päämäärä, vaan se matka sinne. Jokainen ajettu kilometri näytti jotain uutta ja ihmeellistä, enkä vieläkään tajua miten maisema voi muuttua niin lyhyessä ajassa niin paljon. Henkeäsalpaavista korkeista vuoristoista sademetsän kautta jäätikölle, ja taas sademetsään yöksi, kaikki yhdessä päivässä.

Lake Pukaki

Queenstown CBD

Lake Wakatipu Glenorchy-Queenstown tien varrelta

Milford Sound

Haast Pass

Meidän majoitus, Jucyn auto Cabana toimi juuri niin kuin piti. Sitä oli hyvä ajaa, siihen mahtui kaksi ihmistä mukavasti nukkumaan, tavaroille oli juuri sopivasti tilaa, ja takaosan keittiössä valmistui halvat aamupalat ja muut sapuskat tarvittaessa. Hinta ei ollut täydellä vakuutuksella ja kahdella kuskilla mitenkään mahdoton, $1800 eli noin 1080 euroa. Auto ei hajonnut kertaakaan, ja jos olisi hajonnut, olisi tilalle saanut toisen vastaavan.

Kaksi viikkoa oli ihan minimi pelkän eteläsaaren kiertämiseen, ja silti jäi todella monta paikkaa, missä olisi voinut viettää aikaa paljon pidempään. Alkuun hieman vastahakoinen mieskin lämpeni kiwilandille ihan kunnolla, ja aloitti huonojen, lähinnä paikallisten aksenttiin liittyvän puujalkavitsien kerronnan vasta viimeisinä päivinä. Sitten sainkin kuulla ihan riittämiin pyyntöjä annoksesta "fush and chups, please"... 

Ajoreitti oli vaihteleva, maksimissaan reilut 500 km päivässä, ja suurin osa tiestä oli todella kiemuraista vuoristotietä, oltiin sitten sisämaassa tai rannikolla eli aika hidasta ajoa. Jos kyltissä lukee Scenic route, se on takuuvarma lupaus yli 180 asteen mutkista. Ja vaikkei lukisi, niin niitä mutkia on silti.

Poimimme siis vuokra-auton Christchurchin lentokentältä huonosti koneessa nukutun yön jälkeen ja suuntasimme yöksi Lake Tekapolle ja palautimme auton sitten Wellingtoniin mistä meillä oli paluulento Ausseihin.

Yritän tässä käydä reilua 3500 kuvan satoa läpi kolmesta eri kamerasta, ja pikkuhiljaa julkaista niitä ja yksityiskohtaisempia reissujuttuja ja infoa, mutta tässä pieni pikainen alkupala tulevasta!

Nyt ollaan turvallisesti kotosalla, pyykit pestynä, jääkaappi täynnä ruokaa taas ja helmikuun vuosittainen kohokohta, Super Bowl katsottuna. Mies lähti äsken kohti ekaa koulupäiväänsä, joten tässä odottaa nyt aika erilainen uusi arki! Mä palaan huomenna sorvin ääreen, ja alan haaveilemaan seuraavasta lomasta. Toukokuussa Singaporeen!