Täydellinen kurjan päivän korjaus

Ei oo tämä viikko alkanut hyvin. Sunnuntaina jouduin töihin aamukahdelta sikapitkälle keikalle ja vietin loppupäivän krapulaa vastaavassa tilassa, ilman sitä edellisillan viihdeosiota. Ikkunat oli pestävä, ja viimesen huoneen kohdalla päätin sitten pistää vipinää kinttuihin, ja kolautin varpaat sängynjalkaan sillä voimalla, että nyt taitaa olla pikkuvarvas murtunut. En oo jaksanut sitä kuvata, kun ei se hoitoon vaikuttaisi millään tapaa. Kipeä kuin mikä se on, ja punaisenmusta turvonnut pallura. Eikä mahdu kunnolla mun työkenkään, joten mä viihdytän muita seisomalla toimenpiteissä yksijalkaisena aina välillä, kenkä maassa ja jalka joogahenkisesti toisen pohkeen päällä...

Tänään olin sitten normaalisti töissä, ja uuden työkaverin käsitellessä verisiä välineitä räpsähti mun silmään verensekaiset vedet, visiirimaskista huolimatta. Ottaisi päähän jo ihan muuten vaankin, mutta nyt siinä on vielä epämiellyttävä extralisä mukana potilaan historiasta johtuen. Tavoistani poiketen tihrustin itkua toimistossa kun meidän supermukava, ylikohtelias brittilekuri yritti a) ottaa verinäytettä säälittävällä perhosneulalla ettei vaan sattuisi enempää ja b) lohdutella todennäköisyyksillä, jotka kieltämättä on ihan uskomattoman minimalistiset sen suhteen että siinä lentäneessä vesi-veri-seoksessa olisi mitään viruspartikkeleita. Näistä silmäroiskeista alkaa tulla vuosittainen rutiini.

Kotona onneksi odotti aika ihana valokuva sähköpostissa:

Sisu, 6 viikkoa.

Kuvassa näkyvä herra saapuu meille alle kahden viikon päästä. En malta odottaa, en malta odottaa!

Juhlavalmisteluita

Niinhän siinä sitten kävi, että ne kihlajaiset paisuivat käsistä kuin pullataikina takan reunalla. No, juhlitaan sitten kunnolla kun kerran juhlitaan! Onneksi on iso piha ja ennenkaikkea tilava terassialue ja maaliskuussa vielä hyvät säät niin mahdutaan. Me ei muutenkaan olla pidetty mitään isompia bileitä aikoihin, joten vahinko tulee nyt korjattua korkoineen kaikkineen.

Viikonloppu on sujunut siis juhlavalmisteluissa. Kuukausia syystä jos toisesta lykkääntynyt ikkunoiden pesu on yhtäkkiä alkanut tuntumaan todella ajankohtaiselta, niinpä alakerran ikkunat ovat nyt puhtaat ja yläkerta odottaa vielä pesijäänsä... Terassi on siivottu hämähäkeistä ja muista paikallisista ihanuuksista, suihkulähde kuurattu (meidän tammikuussa saamat kultakalat on yhä elossa, jee!) ja pihan kasvustoa taas hieman karsittu. Kynttilävarastot on inventoitu ja täydennyksiä hommattu, samoin parit ylimääräiset valonlähteet pihan perälle. Meinasin viritellä meidän kirkkaat, valkoiset jouluvalot pihalla olevaan ruusukaareen ja tomaattienkasvatusristikkoon, joka on siis nyt tyhjillään, sillä yksi osa pihasta on varsin pimeä.

Kutsuimme eilen naapurit meille kylään, vihdoin. Asiasta on puhuttu elokuusta alkaen, että olisi kiva tutustua jne., mutta vasta nyt saimme aikaiseksi sen tehdä. Ja hitto, että oli kivaa! Meillä on ihan mahtava neljän talon pieni taloyhtiö ja tosi rentoa porukkaa. Sain hyvän tekosyyn testata paria uutta reseptiä ja käyttää naapureita koekaniineina. Hyvin kelpasi tarjoilut, joten samaa tiedossa parin viikon päästä isommassa skaalassa. Juuri tässä naputtelen tehtävälistaa ja aikatauluja. Onneksi pari kaveria on lupautunut auttamaan ja anoppikokelaalta irtosi iso kasa tarjoiluvateja lainaan. Kyllä tämä vielä tästä! Ja macaronsien leipominen oli ainakin tuhannesti helpompaa nyt kun on kunnon kiertoilmauuni ja keittiössä riittävästi laskutilaa sotkuille.

Meidän viinakaappi on ollut naurettavan täynnä mun 30-v bileistä lähtien, joten tämä aamu onkin kulunut erinäisiä booliohjeita googlaillen, lähinnä se mielessä että miten noista kaapissa jo olevista aineksista saisi koottua herkullisia boolireseptejä ilman, että budjetti riistäytyisi ihan täysin käsistä.

Juhlien jälkeen voidaankin sanoa hei hei kauniille pihalle hetkeksi aikaa, sillä a) meidän kolmen viikon kuluttua kotiutuva koiranpentu varmasti pistää osan maastosta uuteen uskoon ja b) tontin takaosan rajamuuri on sortumassa naapurin puolelle ja vaatii isohkon remontin pysyäkseen pystyssä ja pitääkseen meidän talon pystyssä ja ilman maali+laastipintojen lohkeamisia. Tätä nykyä seiniin ilmestyy uusia maalin lohkeamajälkiä useamman viikkovauhdilla. Onneksi miehelle soitettiin äsken sen vanhasta työpaikasta ja pyydeltiin töihin edes opiskelujen loma-ajalle. Ei olisi parempaan saumaan voinut tuo soitto sattua, ja mä olen tässä jamassa ihan valmis hetkelliseen kaivosleskeyteen palaamiseen!

Queenstown, tuo aikuisten lasten Puuhamaa

Reissupäivä numero kolme, taivaalla ei pilvenhattaraakaan ja suunta heti aamusta ylös kaupunkia reunustaville vuorille gondola-hissillä. Upeat maisemat! Lake Wakatipun alueella oli ollut iso maanvyörymä muutama kuukausi aiemmin, ja tuo mineraalipitoinen lisämaa oli muuttanut järven värin lähelle sitä erikoista, intensiivistä ja maitomaista turkoosia, kuin mitä Lake Tekapokin on. Ei ihan niin henkeäsalpaavan upea, mutta lähellä. Hiljalleen tuo väri kuulemma tulee palautumaan normaaliksi siniseksi.

Gondola-hissi on ihan Lakeview Holiday Parkin takapihalla

Maksoimme $39 per naama gondolasta ja kahdesta luge-ajelusta, eli suomalaisittain kai mäkiautoilua. Tuolihissillä ylös, ja pienellä kärryllä alas asfaltoitua rataa pitkin rinteessä. Hauskaa, mutta kaksi kierrosta riitti varsin hyvin. Kannattaa varoa, ettei edellä ole juuri startannut kikatteleva aasialaistyttöjen ryhmä, niillä saattaa kestää kun koko reitti mennään jarru pohjassa ja iPhonella kuvaillen...

Luge-rata

J päätti sitten kuvailla mun ajotaitoja..

Benjihyppy, anyone..?

Kävimme keskustassa pyörähtämässä ja vahvistamassa seuraavan aamun adrenaliinihyökkäyksen yksityiskohdat. Tsekkasin nopeasti läpi kaksi LOTR-myymälää, mutta aika heikkoa oli tarjonta tälläiselle kirjat ennen leffaa-friikille. Suurin osa oli Hobitti-aiheista leffakrääsää, mutta yksi tyylikäs Konnun kartta Shotover Streetin liikkeestä tarttui mukaan.

 

Lounaaksi nautimme Fergburgerin Laalaa lambin. Fergburger on kylän yksi legendaarisimmista ruokapaikoista, ja sinne on usein yli 30 minuutin jono, lounasaikaan helposti tunti. Paikallisen kaverin vinkki oli soittaa tilaus ennakkoon ja noutaa se sitten tunnin päästä. Me satuttiin paikalle juuri ennen lounasaikaa ja selvittiin just sillä 30 minuutin odottelulla. Mä tykkäsin, mies äänesti aussien Jus Burgersin puolesta. Kokoahan noilla on niin paljon, että yhdestä hampparista riitti molemmille lounas.

normaalia pienempi jono

Ajoimme lähellä olevaan Arrowtowniin, ja päätimme samalla tankata auton, sikamaiset $120 tankillisesta bensaa! Tuplahinta Aussilaan, ihan järjetöntä! Arrowtown oli kaunis, mutta tosi pieni. Pari kivaa kahvilaa ja paljon "historiallisia" liikkeitä ja museoita, eli turistikrääsää. Yksi entisöity, hieno kiinalaisten kaivosmiesten asuinalue siellä oli, mutta muuten aika vaatimaton anti. 

Ruokakaupassa tankattiin pieni jääkaappimme taas täyteen ruokaa, etsittiin lisää Mainlandsin ihanaa savu-cheddaria ja Fijoa-limua ja naureskeltiin kiwien hassuille sanoille.

Tähän tarttis melkein kuvan, että ymmärtää mikä pitää palauttaa!

 Vietimme Queenstownin alueella kaksi yötä, ja edellisen reissuni perusteella ja blogeista imuroitujen vinkkien ansiosta päätimme viettää vain yhden yön itse kylässä turistilaumojen seassa ja suunnata toiseksi yöksi Glenorchyn lähelle jollekin autiolle rannalle nauttimaan freedom campingistä. Jo itse 45 km ajomatka Queenstownista Glenorchyyn on upea. Hidas, mutkainen ja vaikea ajaa, mutta uskomattoman upea, ja reitin varrelle kätkeytyy ihania pieniä rantoja. 

Päätös freedom campingistä vahvistui, kun Glenorchystä ei löytynyt sopuhintaista leirintäaluetta, mikä ei olisi ollut ihan läävä. Palasimme siis tietä vähän matkaa Queenstowniin päin ja iPhoneen lataamani NZ Camping Appsin avulla löysimme pienelle rannalle, missä yöpyminen olisi sallittua, tosin vain self contained motor home-tasoisilla asuntoautoilla. Päätimme ottaa riskin ja jäädä rannalle uimaan, grillaamaan ja chillaamaan ja toivomaan, ettei muita ilmestyisi paikalle.

Kuskin ansaittu ensimmäinen kalja

Vesi oli hyytävän kylmää, mutta pakkohan se oli kastautua kaulaa myöden ja todistaa uimakelpoisuus järvessä kuin järvessä. Lopussa en tuntenut enää varpaita, joten liukastelu takaisin rantaan oli ihan oma seikkailunsa...

Monitoimiauton keittiössä paistuu lohifileet

 Pitkään saimme nautiskella yksityisestä, vaikkakin jäätävän kylmästä rantaidyllistä, mutta hämärän jo laskeutuessa seuraksemme saapui saksalainen nainen pienellä autollaan. Emme olleet haitaksi toisillemme ja saimme nauttia rauhallisen yön ilmaiseksi luonnon helmassa. Me ja miljoona sand flytä, pientä banaanikärpäsen kokoista otusta, jotka lentävät hiljaa ja purevat ihon useamman päivän kestäville punaisille, kutiaville paukamille hetkessä.

Kannattaa siis ehdottomasti ajaa Queenstownin hulinasta Glenorchyyn, on ehdottomasti sen arvoista, vaikkei edes voisi jäädä yöksi rannalle.

Aamulla heräsimme kauniiseen, puolipilviseen auringonnousuun, mutta heti autosta ulosastuttuamme jouduimme sand flyiden buffet-ruoaksi. Rauhallinen aamupala rannassa istuen vaihtui todella nopeasti "pakkaa auto kasaan niin nopeasti kuin pystyt"-kisaksi ja aamupalaa syötiin Queenstownin keskustassa. Perhosia pyöri mahassa, sillä tiedossa oli laskuvarjohyppy. Mun edellisen NZ:n reissun aikana varasin hypyn kolmesti, ja kolmesti se peruttiin. Ensin huonon sään takia kahdesti, ja sitten iski armoton räkätauti. Katselin siis huolissani aamulla pilviä, mutta onneksi auringon noustua sää selkeni.

Olimme varanneet hyppymme NZonen kautta, ja koko homma hoitui todella sujuvasti. Nopea info ja valokuvien myynti-yritykset toimistolla, sitten busseihin ja hyppypaikalle. Lyhyt odottelu ja edellisten hyppääjien ihailua, pukeutuminen hyppyhaalariin ja nopea turvallisuusinfo, lähes ainoana sisältönä "be like a banana", eli nosta pää ja jalat mahdollisimman kaarelle ja hyppymestari hoitaa loput. Easy. Toimiston tyttö sanoi, että ne hyppää alas vaikka perunasäkin kanssa ja siltä musta ainakin tuntui siinä vaiheessa, kun muut tandem-köytetyt hyppääjät katosivat koneen sivusta alas. Tahdoton säkki, joka ei saanut itse edes päätä taitettua taaksepäin... Hups vaan, ensin roikuin koneesta ulkona ja sitten hyppymestari vaan tipautti meidät alas.

Itse hyppy oli ihan mieletön kokemus. Hyppäsimme 15 000 ft:n korkeudesta maanpinnasta, ja Queenstownin korkeudella se tarkoittaa yli 4600 metrin korkeutta merenpinnasta. hullut 60 sekuntia vapaapudotusta, joista ensimmäiset 30 sekuntia meni tajutessa, että tässä sitä nyt mennään ja loppuosa nauttiessa. Varjon varassa liidellessä oli sitten aikaa nauttia Remarkables-vuorten maisemista. Sain ohjeet tyylikästä perse edellä-tyyppistä maahantuloa varten ja laskeuduimme isolle ruohokentälle. Ehdottomasti isoin adrenaliiniryöppy, mitä mulla on koskaan ikinä ollut!

Tästä olikin sitten hyvä jättää hyvästit Queenstownille ja suunnata kohti etelää.

Lake Tekapolta Queenstowniin

Reissupäivä nro kaksi valkeni kauniina ja aurinkoisena ja kahdentoista tunnen yöunet olivat hoitaneet matkaväsymyksen pois. Syötiin aamupalaa auton vieressä ja totuttauduttiin retkielämään. Pakattiin Jucy ajokuntoon, eli korjattiin sänky pois ja siirrettiin tavarat pois etupenkeiltä. Edellispäivän ratsastusreissun oppaan vinkistä suuntasimme ylös Mt. Johnin huipulle Astro Cafe-nimiseen paikkaan aamupalalle nro kaksi, kuin kunnon pienet hobitit. 

Kahvila oli kiva ja maisemat mielettömät, mutta tuuli oli niin kova, että huipulla ei voinut seistä suorassa. Oli vinkeä kokemus nojailla roimasti takakenoon ja pysyä pystyssä. Jouduttiin myös taluttamaan yksi keski-ikäinen brittinainen alas kahvilalta, kun tuuli oli niin puuskainen, ettei naisparka olisi päässyt yksin alas. 

Tuulee niin, että lähtee tukka päästä ja housut jalasta!

Lake Tekapolta jatkettiin ensin vanhalle kivikirkolle kylän keskustaan, yksi alueen suosituimmista vihkipaikoista enkä yhtään ihmettele miksi!

Church of the Good Shepard

 Matka jatkui kohti Lake Pukakia. Meillä oli myös varaus Twizelissä LOTR-kierrokselle ihastelemaan Pelennor Fieldsin kuvauspaikkoja, mutta omistajan perhetragedian vuoksi reissu peruuntui. Lake Pukakin etelärannalta on pilvettömänä päivänä kauniit näkymät Mt Cookille ja se mielessä pysähdyttiin lounaalle erään lohimyymälän pihaan. Horisontissa näkyivät kaikki muut kartalle piirretyt vuoret, mutta kauimpana ja korkeimpana oleva Mt. Cook oli tietysti pilvien peitossa.

Vähennä pilvet, lisää yksi kpl vuoria. Siellä jossain on Mount Cook.

 Ihasteltiin maisemia ja pysähdeltiin kaikissa pienissä herkkumyymälöissä ja Gibston Valleyn viinitilalla, missä mä maistelin kolmen valkoviinin setin ja kuski joi vettä. Ajeltiin rauhassa maisemista nauttien ja saavuttiin Queenstowniin n. viiden aikaan, vaikkei ajomatkaa ollut kuin 275 km. 

Queenstownissa oli selkeästi kalliimmat majoitusvaihtoehdot kuin muualla, mutta halusimme kuitenkin yöpyä kävelymatkan päässä keskustasta. Maksoimme yhdestä yöstä Lakeview Holiday Parkissa $25 per naama. Siistit tilat, nurmikkoa leirintäalueena ja aika paljon porukkaa, lähinnä perheitä ja keski-ikäisiä pariskuntia itse leirintäalueella, hostellin puolella sitten nuorempaa porukkaa ilmeisesti. Kävelymatkaa keskustaan oli maksimissaan kaksi minuuttia, joten suuntasimme laiturialueelle Pier 19-baariin tapaamaan J:n Contiki-reissun kavereita. Oli hauska ilta, näitä reissaamisen ihania uusia kohtaamisia ja vanhojen tuttavuuksien uudistamisia.

Pier 19, beef carpaccio, paikallista olutta ja Pinot Noiria, ommnooommm.

Illan viimeiset drinkit Bardeauxissa jollain keskustan sivukujista olivat ehdottomasti parhaat, pieni tunnelmallinen paikka (ja Queenstownin vanhin!) ja ihana takkatuli. Väsymys iski ennen puoltayötä ja raahustettiin takaisin autolle, joka oltiin onneksi fiksuina laitettu nukkumiskuntoon etukäteen.

Satunnainen kaunis teko

Meillä majoittuu nyt reilun viikon eräs suomalainen reissaaja. Tyttö oli saapunut torstai-iltana Perthiin Balilta, lompakossa Visa Electron ja tavoitteena nostaa dollareita lentokentältä. Kortti ei toiminut kentällä automaateissa, ei myöskään tytön SIM-kortti kännykässä ja taskussa oli $16 edestä Indonesian rupioita. Kiva fiilis olla myöhään illalla jumissa vieraassa maassa lentokentällä, mistä on todella kehnot julkiset yhteydet mihinkään. Mä olin tietty laittanut tekstaria, kun lento oli listattu saapuneiden kohdalle jo 1,5 tuntia aiemmin, mutta mimmiä ei näkynyt missään, mutta paljonpa se auttoi. Olin lisäksi päivystysvuorossa, joten lentokentälle ajelu ei senkään puolesta olisi onnistunut.

Olin ohjeistanut tyttöä ottamaan kentältä taksin meille, hintaa n. $30. Perthin taksikuskit eivät todellakaan ole tunnettuja palvelualttiudestaan. Täällä saat nostaa itse laukkusi takaluukkuun, kuski yleensä vaan vahtii haukkana ettet naarmuttele autoa samalla. Osoitetietämys on olematonta. Suurin osa kuskeista on pakistanilaisia, intialaisia ja bangladeshilaisia maahanmuuttajia, tämä siis oma silmämääräinen arvio etnisestä jakaumasta. Päiväaikaan näkee vanhoja aussimiehiä kuskeina enemmän. Käytin kuitenkin lähes vuoden verran takseja kaikkiin mahdollisiin vuorokaudenaikoihin mennessäni töihin ja takaisin päivystysvuoroissa ja sain kohtuukattavan kuvan tämän kaupunkin taksipalveluista. Töykeää, heikkoa, ja asiakaspalvelu oli muutamaa helmeä lukuunottamatta yleensä aika vaatimatonta ja ajotaidotkin välillä vähän niin ja näin.

No, tälle suomitytölle sattui lottovoitto kohdalle. Kuski oli tarjoutunut heittämään eksyksissä olevan reissaajan meille tuolla $16 hinnalla, eli siis puoleen hintaan. Ihmettelimme tätä miehen kanssa, ja tuumasimme, että siinä on sun vuoden arpaonnesi. Tyttö kertoi myöhemmin, että kuski oli somalialainen, ja oli sanonut, että kiitollisuudesta Suomea ja suomalaisten somalialaisille antamaa apua kohtaan haluaa auttaa nyt vuorostaan suomalaista.

Ehkä hieman siirappista, mutta samalla tosi kaunista. Palautti uskoni ihmisyyteen ja satunnaisiin hyviin tekoihin välittömästi.

Hääporo ja muita ideoita

Tässä siis pientä alkutilannekatsausta!

Kaksi viikkoa kosinnasta, ja me ollaan edistytty hääsuunnitelmissa huimaa vauhtia. Päivä saatiin päätettyä lähes heti, samoin paikkakunta. Sormus löytyi heti ensi yrittämällä, tai lähinnä sen suunnittelija. Vuosiloma on buukattuna ja lennot Suomeen ostettuna, samoin tulevien appivanhempien. Juhlapaikka on varattuna ja kirkko ja pappi plakkarissa ja ihanat kaasot valjastettu tehtäviinsä. Äiti tuntuu pyörivän onnesta ympyrää ja kaikki on sujunut tähän saakka pelottavan helposti. Kihlajaisten päivä on päätetty, kutsut tehty ja lähetetty ja menu suunnitteilla. Hengästyttävää.

Mä olen siis ripeän toiminnan nainen aina halutessani ja mies ei haraa vastaan juuri missään. Tuleva anoppi kyllä sille yhden saarnan jo piti, kun keskusteltiin todella ympäripyöreitä pukusuunnitelmia, ja mielipiteet frakeista ja puvuista meni varsin ristiin. My son, in this country we have a tradition that the wedding is all about the bride, do as she wishes. Näin niitä bridezilloja siis syntyy!

Alusta asti oli selvää, että haluan naimisiin Suomessa, ja eräässä tietyssä pienessä, tunnelmallisessa kirkossa lapsuudenkotini lähellä. Miehen kirkkoon kuulumattomuus ja tämä ulkomaalaisen naimisen aiheuttama paperihässäkkä ja avioliiton oikeaksi todistelu suomalaisilla papereilla täällä Aussilassa teki asioista hieman mutkikkaampia, kunnes keksimme asioiden hyvät puolet huomioon ottavan ratkaisun. Meille tulee kahdet juhlat.

Ensin on tiedossa virallinen vihkiminen siviilivihkimisenä täällä Perthissä. Jotain rentoa ja helppoa ja huoletonta rantafiiliksissä hyvästä säästä ja kesästä nauttien. Suomessa on sitten miehen toiveesta ausseille eksoottiset talvihäät tiedossa ja kirkossa suoritetaan avioliiton siunaus. Kun tuo mies on selvinnyt kaksitoistavuotisen katolilaisen poikakoulunsa läpi kuulumatta kirkkoon, niin ei vaan olisi oikein raahata sitä ripille papin aamenen takia, ja koska meitä ei vihitä, vaan olemassa jo  oleva avioliittomme siunataan, ei miesparkaa näinollen tarvitse usuttaa rippikouluun.

Vuosiloma hyväksyttiin alle päivässä ja pomon pomo on muuttunut ihan häähulluksi. Viimeisin idea (ja siis ihan tosissaan ehdotettu) oli, josko mä saapuisin kirkkoon PORON VETÄMÄNÄ. Tämä ehdotus sinkosi kesken työpalaverin... Koska loma ajoittuu molemmin puolin joulunpyhiä, eikä lentojen hinnat tästä nyt hirveästi tule halpenemaan, tartuttiin Singapore Airlinesin hyvään tarjoukseen ja varattiin liput samointein.

Äiti on ylittänyt kaikki toiveet hääpaikan varauksessa, meidän alkuperäinen varaus muuttui ihan joksikin muuksi ja olen todella innoissani uudesta hääjuhlapaikasta. Onneksi on upeat apujoukot Suomessa, jotka lupautuvat palavereihin mun sijasta ja pyytelevät Skype-yhteyttä jo nyt mekko-ostoksille. Perhin päässä oleva kaaso on vähintään yhtä fiiliksissä, samoin kaikki muut suomineidot. Teemme ensi viikonloppuna tehoiskun messukeskuksen häämessuille ihmettelemään paikallista häähumua- ja hulluutta.

Vietin viikolla olleen vapaapäivän askarrellen kutsukortteja kihlajaisiin. Paikallinen tapa tuntuu edelleen olevan järjestää isommat juhlat, ja me yhdistettiin samaan kutsuun myöhässä olevat tuparit, mun valmistujaiset ja miehen kaivoselämän lopettajaiset. Juhlitaan siis meillä kotosalla, onneksi on vielä lämpimät kelit ja iso piha niin ulos mahtuu paljon porukkaa.

Ja niin, se sormus. Jossain tajunnan takamailla on kytenyt ajatus käyttää tulevassa kihlasormuksessa fafan, eli isän isäni hiomaa kiveä. Fafa harrasti siis kivitöitä, ja mulle oli kulkeutunut perintönä useita korukiviä eri väreissä ja hionnoissa. Etsin inspiraatiota pari päivää netistä ja lehdistä, ja päädyimme lopulta J:n kanssa vaan lähtemään kaupungille kiertelemään ja katselemaan. Eka kultasepänliike olikin täysiosuma, pääsin sepän juttusille heti ja suunnitelmat alkoivat lentää. Vitriinistä löytyi hieno mallikappale, jota sitten hieman työstimme oman näköiseksemme timanttien kokoa, määrää ja istutusta muuntelemalla. Fafan hiontatyö oli kuulemma ensiluokkaista, eikä timanttia hieman pehmeämmän keskuskiven kestävyyden pitäisi olla ongelma, eihän sormus edes ole arkikäytössä duunini takia. Kihlasormus oli huomaamatta hetkessä suunniteltu ja nyt pitää vain malttaa odottaa kolme pitkää viikkoa, ennenkuin saan sen sormeeni.

Huhhuh, tässähän sitä jo riittää.